Taas on ollut lähtöjä. Tämä lähtemisen aihe on iäti loppumaton ja niin sietämätön. Miten ne lähtemiset sitten ovatkin aina niin vaikeita. Nyt en ollut lähdössä minä, vaan neiti 13v.
Ensin sovitaan lähtö, minne ja milloin. Sitten se muutaman kerran tai vähintään kerran peruuntuu. Sovitaan uusi aika ja sitten aletaan sen odottaminen. Se onkin mukavaa, mutta kun lähtö lähenee, iskee paniikki.
Ei ole ihan varma, haluaako lähteä, etenkin jos on mentävä kauas ja kotiin on pitkä matka. Tuleeko ikävä vai eikö tule. Kerta kaikkiaan kamala olo. Koko ajan kuitenkin tietää, että se vaikeus on vain siinä lähtemisessä. Kun pääsee perille, kaikki on niin kivaa.
Pahinta on se, mitä lähemmäksi lähtö tulee, niin se julmettu paine, onko kaikki tarvittava mukana. Mitä jos jotain tosi tärkeää jää? Yleensä kaikki on mukana ja joskus on niitäkin kertoja, kun jotain jää… No, sitä varten on oltava matkakassa, joka kestää sen, että voi hankkia sen niin tuiki tärkeän puuttuvan asian. Tosi tärkeää on vain hammasharja, sillä kaikkea muuta ilman aina pari päivää pärjää.
Mitä jos tulee matkapahoinvointia tai joku inha tyyppi istuu viereen, eteen tai taakse. Saako laukun laitettua hyllylle ja pois. Apua voi aina pyytää, paitsi jos ei uskalla.
Kun sitten vihdoinkin päästään lähtemään, niin ne hyvästelyt… hei nyt sitten! Vilkuti-vilkuti ja ollaan tosi viileitä.
No, kun sain neiti 13v junaan, niin lähtö oli suoritettu. Kaikki hyvin ja siellä sitten vilkutin loittonevalle junalle ja pyyhkäisin itsepintaisen kyyneleen, joka jotenkin huomaamatta oli karannut poskelleni.
