Elettiin 70-lukua. Kaunis syksyinen päivä kotitaloni tienristeyksessä. Seisoin ja katselin torilta palaavia ihmisiä ja sinne meneviä.
Mopo tuli. Kuskina setä ja tarakalla laatikko. Ajoi risteykseen hienosti kaartaen ja kaatui katuun. Ihmiset katsoivat, vain. Punaposkiset omenat vierivät laatikosta ja pyörivät pitkin katua. Huusin: Menkää auttamaan! Ääntä vain ei tullut. Eikä liikettä. Katsoin vain setää ja mietin, sattuiko häntä. Silmäni seurasivat omenoita, joita tuntui olevan pitkin katua, joka paikassa. Kukaan ei tehnyt mitään, kukaan ei liikkunut. Kaikki vain katsoivat paikallaan ikään kuin liikkuminen, välittäminen olisi kielletty.
Setä nousi ja alkoi kerätä omenoita. Miksi en mennyt auttamaan, en päässyt.
Ihmiset halusivat torille, ostamaan punaposkisia omenoita. Minä juoksin kotiin.
Kerroin äidille ja ensimmäistä kertaa tunsin, mitä on sääli. Välinpitämättömyys oli jo tutumpi tunne.
Toivottavasti vuodet ovat tuoneet tullessaan enemmän toisistamme välittämistä.
Sellaista sääli on ja varsinkin välinpitämättömyys.Vai mitä ??Sellaista se elämä on ja myöskin tulee olemaan.Usko pois:))