Laineiden arkinen aallokko

Myrskyisenä päivänä menimme Myrskyluodolle. Anjalankosken teatteri oli taas kunnostautunut ja saimme nähdä koskettavan näytelmän Myrskyluodon Maija. Olin otettu.

Näyttelijäkaarti oli mittava ja lapset olivat niin liikuttavan hyviä. Tarinahan oli tuttu, mutta silti niin uuden makuinen. Pala oli kurkussa ja silmät kelluivat kyynelissä monen monta kertaa. Miten kovaa on elämä ollut.
Laulut olivat niin sieluun ja ytimiin painuvia ja erittäin kauniisti esitetty. Parhaiten jäi mieleen Maijan laulu, missä Maija pyytelee anteeksi, kun ei aina kiitä ja kun ei kaikkeen riitä. Niinhän se on. Miten jaksaisi ja muistaisi aina kaikesta kiittää. Kun ei kaikkeen pysty, ei riitä. Kyyneleitä riittää.

Äiti minussa herkistyi eniten. Lapsen menetys olisi kamalinta, mitä voisi kohdalleen kuvitella. Äidin suru ja tuska tulivat näytelmässä niin hyvin esille, että oli siinä nielemistä.
Sitten se, kuinka voi sanoillaan pahoittaa lapsensa mielen, sen tyttären… Kuinkahan monta kertaa minä olen siihen syyllistynyt. Olisi itsetutkiskelun paikka.

Hyvillä mielin lähdimme Myrskyluodolta pimeään myrskyiseen iltaan. Illan ohjelmaan kuului seuraavaksi äänestäminen. Kansalaisvelvollisuus oli hoidettava. Herra 11v. oli päästävä mukaan. Hän olisi ollut parempi äänestämään, koska hänellä oli ehdokas ja perustelut sille. Harmi vaan, ettei pääsyt ja äidin piti homma hoitaa ihan omalla ehdokkaalla.

Loppuillan ohjelmassa jännittävät vaalivalvojaiset!

Herra 11v pitää uimisesta, mutta ne uimavaatteet, omg! (=oh, my God).
Edelliset simmarit ostettiin Turusta pitkällisen kiertelyn tuloksena. Siis, mikä kumma siinä on, ettei poikain uimahousuja ole juuri missään??? Silloinkin käännettiin melkein koko Turku ylösalaisin. Vastaan tuli aikapula ja hermojen menetys niin tyydyttiin hyvinä väkinäisesti mustiin uimahousuihin, missä on AkuAnkka edustassa, hmm…

Sanomattakin selvää, ettei se AkuAnkka sovi siihen kohtaan ja siitä ollaan saatu kuulla. Toinen vika on takana. Kun ne simmarit jalassa hyppää vipparilta, tulee ”Homer-reaktio” eli menee takaosa sillai kivasti piiloon .

Uimashortseja meillä kyllä on, vaan niillä pullistellaan vain kesäisin uimarannoilla. Uimahalliin niillä ei ole asiaa. Onneksi. Minusta koko uimashortsit on niin omituinen yhdistelmä. Siis uimahousut lahkeilla, missä on niin syvät taskut, että kätevästi mahtuu kuljettamaan siellä puoli omaisuutta. Ikävä tapaus sekin, kun neiti 13v kesällä hyppäsi uimaan ne shortsit jalassa ja oliko puhelin taskussa…argh!

Uimahalliin teki poikasen taas mieli ja ne uimahousut. Ehdotin, että kipaisepa matkalla ostamassa simmarit. Helpommin sanottu kuin tehty. Sillä poika kipaisi…Anttilassa, Intersportissa, Topsportissa, H&M:ssä, Seppälässä, Lindexissä ja vain todetakseen, ettei hänen kokoisia bokserimallisia uimahousuja ole missään. Kun oli kilauttanut kaverille (tässä tapauksessa äitille) oli otettava viimeinen oljenkorsi käyttöön ja päräytettävä RobinHoodiin. Se olikin kannattava keikka, sillä sieltä ne uimahousut sitten löytyivät! Niin pääsi herra 11v uimaan.

Oli siellä kaupassa sanonut kuinka monta kauppaa oli kerennyt läpikäydä, ennen kuin tärppäsi. Myyjä oli vain tuumannut, ettei tähän aikaan vuodesta ole uimahousuja. Miksi??? Koko Suomen niemi on täynnä kylpylöitä ja joka kunnassa on jonkinlainen uimahalli, joten kyllä niille uimahousuille on käyttöä, piste!

Just niin, pyhäpäivä vapaata, kun lauantai meni töissä. Pyhäpäivä pitäisi pyhittää, mutta jos sen tekisi, kuka tekisi ne kotihommat? Päätin unohtaa pyhittämisen, sillä minuun iski ACDC (laite on käyttökelpoinen sekä vaihtovirralla että tasavirralla).

Ens alkuun täytin pesukoneen. Sitten asensin silitysraudan ja –laudan valmiuskuntoon. Sillä aikaa kun ne lämpenivät, laitoin mankelin pelittämään. Lisäksi musaa koneeseen eli kun olen keski-ikäinen naiseläjä, musiikki oli YÖtä. Kyllä tuli sileetä vaatetta, kun oli niin lannetta liikuttavaa musiikkia. Iik, se vaan on niin ihanaa. Onneksi lapset olivat ulkona, kun äipän silitystouhu olisi voinut herättää hilpeyttä. Pientä kevyttä jortsakkaa se pani vatkaamaan.

Kaiken sähellyksen keskellä sain jotenkin kämmensyrjään pienen palovamman. Silitysrauta osoitti olevansa kuuma ja yritti palauttaa minua arkeen. Ei onnistunut, koska oli pyhäpäivä ja minulla ACDC.

Samalla kun silitin, niin laitoin ruuan ,tiskasin, mankeloin, ripustin pyykkejä, hoidin pari puhelua, sain ja lähetin lukemattoman määrän tekstareita, join päiväkahvit ja hain lapsen asemalta.

Pakko kuitenkin myöntää, että kyllä minä nautin, kun iskee ACDC, sillä silloin tulee tehtyä monen päivän työt ja vastaavasti voi joku päivä antautua lorvimiselle. Olen jopa kuullut, että vain ACDC iskee vain naisiin.
Ei esim. lapsiin, saati sitten miehiin.

Taas on ollut lähtöjä. Tämä lähtemisen aihe on iäti loppumaton ja niin sietämätön. Miten ne lähtemiset sitten ovatkin aina niin vaikeita. Nyt en ollut lähdössä minä, vaan neiti 13v.

Ensin sovitaan lähtö, minne ja milloin. Sitten se muutaman kerran tai vähintään kerran peruuntuu. Sovitaan uusi aika ja sitten aletaan sen odottaminen. Se onkin mukavaa, mutta kun lähtö lähenee, iskee paniikki.

Ei ole ihan varma, haluaako lähteä, etenkin jos on mentävä kauas ja kotiin on pitkä matka. Tuleeko ikävä vai eikö tule. Kerta kaikkiaan kamala olo. Koko ajan kuitenkin tietää, että se vaikeus on vain siinä lähtemisessä. Kun pääsee perille, kaikki on niin kivaa.

Pahinta on se, mitä lähemmäksi lähtö tulee, niin se julmettu paine, onko kaikki tarvittava mukana. Mitä jos jotain tosi tärkeää jää? Yleensä kaikki on mukana ja joskus on niitäkin kertoja, kun jotain jää… No, sitä varten on oltava matkakassa, joka kestää sen, että voi hankkia sen niin tuiki tärkeän puuttuvan asian. Tosi tärkeää on vain hammasharja, sillä kaikkea muuta ilman aina pari päivää pärjää.

Mitä jos tulee matkapahoinvointia tai joku inha tyyppi istuu viereen, eteen tai taakse. Saako laukun laitettua hyllylle ja pois. Apua voi aina pyytää, paitsi jos ei uskalla.

Kun sitten vihdoinkin päästään lähtemään, niin ne hyvästelyt… hei nyt sitten! Vilkuti-vilkuti ja ollaan tosi viileitä.
No, kun sain neiti 13v junaan, niin lähtö oli suoritettu. Kaikki hyvin ja siellä sitten vilkutin loittonevalle junalle ja pyyhkäisin itsepintaisen kyyneleen, joka jotenkin huomaamatta oli karannut poskelleni.

Elettiin 70-lukua. Kaunis syksyinen päivä kotitaloni tienristeyksessä. Seisoin ja katselin torilta palaavia ihmisiä ja sinne meneviä.
Mopo tuli. Kuskina setä ja tarakalla laatikko. Ajoi risteykseen hienosti kaartaen ja kaatui katuun. Ihmiset katsoivat, vain. Punaposkiset omenat vierivät laatikosta ja pyörivät pitkin katua. Huusin: Menkää auttamaan! Ääntä vain ei tullut. Eikä liikettä. Katsoin vain setää ja mietin, sattuiko häntä. Silmäni seurasivat omenoita, joita tuntui olevan pitkin katua, joka paikassa. Kukaan ei tehnyt mitään, kukaan ei liikkunut. Kaikki vain katsoivat paikallaan ikään kuin liikkuminen, välittäminen olisi kielletty.
Setä nousi ja alkoi kerätä omenoita. Miksi en mennyt auttamaan, en päässyt.
Ihmiset halusivat torille, ostamaan punaposkisia omenoita. Minä juoksin kotiin.

Kerroin äidille ja ensimmäistä kertaa tunsin, mitä on sääli. Välinpitämättömyys oli jo tutumpi tunne.