Pieni ekaluokkalainen tyttö oli niin eläväinen, että neuvokas opettaja laittoi hänet eturivin pulpettiin. Siinä opettajan silmien alla olisi luullut tytön rauhoittuvan. Toisin kuitenkin kävi, sillä tyttöä kiinnosti enemmän takana istuva, kuin opetuksen seuraaminen. Mitä teki opettaja? Haki rullan aaltopahvia ja sillä karsinoi pienen tytön pulpetin, niin että tyttö näki vain suoraan eteensä. Näin tapahtui aikoinaan ja siitä alkoi pienen tytön ja opettajan suhde.
Tämä suhde päättyi 40 vuotta myöhemmin, kun aikuiseksi kasvanut tyttö saattoi ystäväksi tulleen opettajan viimeiselle matkalle.
Vuosien mittaan vaihdetut lukuisat kirjeet olivat edelleen opettaneet, ei niinkään kouluaineita, vaan elämää. Opettajan oma elämä oli niin suurta elämää, josta voi vain ottaa opikseen.
Siunaustilanteessa katselin arkkua, sitä valkoista arkkua ja koin, ettei hän ole siellä. Rakas opettajani, ystäväni, oli kaiken yläpuolella. Melkein näin hänet meille hymyilemässä, tyytyväisenä siitä, kuinka kaikki reippaasti lauloivat ”Sua kohti Herrani…”
Haudalla tulivat kyyneleet. Suunnattomasta ikävästä, tunteesta, ettei minulla ole enää sitä pulpettia, ei opettajaa, ei opetusta. Nyt minun on elettävä niillä ohjeilla, jotka kerkesin saada. Olen varma, että pärjään niillä ihan hyvin.
Muistotilaisuudesta muodostui juhla, jota tuskin kukaan läsnäolija unohtaa koskaan. Iloa ja riemua sieltä ei puuttunut. Se alkoi jo siitä, kun lippu ei suostunut puolitankoon vaan juuttui ylös! Opettajan sanoin – Minä se sitten olen juhlatuulella (eräänä marraskuisena räntäpäivänä). Mekin olimme.
Hyvästi, rakas opettajani. Kiitos kaikesta, ihan kaikesta. Kunpa kaikilla olisi sellainen opettaja, jollainen oli minulla. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta, että sain tuntea niin ainutlaatuisen ihmisen, joka laittoi minut eturivin pulpettiin.
Lämminhenkinen ja koskettava kirjoitus. Soppii läheiseksi tulleen opettajan vaikkapa muistokirjoitukseksi
Kiitos tarinastasi! Oli kiva lukea koulumuistoistasi, hankalasta alusta ja myönteisestä lopusta. Lopussa kiitos seisoo – niinhän opettajat aina sanoivat.
Kiitos! Sanat eivät riitä kaikkea kertomaan, mutta jotain yritin:)