Laineiden arkinen aallokko

Minua on siis ihan liian usein ihmetyttänyt liikennevalot. Se miten ne toimivat ja kuinka niissä liikutaan.

Ensimmäinen muisto on kun Kouvolaan ylipäätään tuli liikennevalot. Olin kotiarestissa ja pääsin siitä sen takia, kun serkkuni tulivat hakemaan minua liikennevaloihin. Ympyrää mentiin sitten kaiken päivää, kun se oli niin ihmeellistä. Siis, kun jollekin syttyy vihreä, muilla on punainen.

Nykyaikana se onkin sitten ihan eri juttu. Kaikilla palaa punainen yhtä aikaa ja niin ollen vihreäkin syttyy kaikille(lähes) yhtä aikaa. Pahin on sellainen risteys, missä on kaista suoraan ja oikealle kääntyville. Jos on menossa suoraan, ei pääse mihinkään, koska edellä oleva auto on menossa oikealle, eikä se taas pääse mihinkään, koska sen on annettava tietä jalankulkijoille, joilla on myös vihreä.
Puhumattakaan, jos olet menossa vasemmalle, et voi mennä, koska on annettava tietä suoraan tuleville.
Tätä minun on erittäin vaikea ymmärtää, millään logiikalla. Jotenkin tulee sellainen olo, että minäkin kykenisin suunnittelemaan valoristeyksen ihan yhtä päin puuta…

Sitten on ne valopäät, jotka eivät seuraa liikennevalojen vaihtumista. Liekö ihan paljon parempaa muuta tekemistä siellä ratin takana. Takavuosina kävi Malmilla sellainen tapaus, että olin jälleen liikennevaloissa ja kääntymässä oikealla. Minun edessä oli kaksi autoa. Vihreä syttyi, mutta mitään ei tapahtunut! Edellä oleva auto soitti torvea, tuloksetta. Sitten kuljettaja nousi autosta, meni ensimmäisenä olevan auton luo ja viittilöi kuskille kaikin tavoin, että Vihreä Valo Palaa! Kappas, kuski havahtui ja ajoi pois, mutta me muut jäimme jälleen punaisiin valoihin.

Jospa se olenkin minä se valopää, kun en vaan ymmärrä

Minulla ja autollani on erittäin läheinen suhde. Suorastaan riippuvuussuhde, sillä joka päivä on ainakin nähtävä. Autoni tuskin on niin riippuvainen minusta, vaikka kyllä minusta joskus tuntuu siltä, että se on iloinen, päästessään ajoon.

Autoni on oikea maantiekiitäjä, varsin hyväkäytöksinen ja aina valmiina lähtöön. Nyt sitten muutamalla kerralla olen ollut huomaavinani, että matkan teko ei olekaan niin jouhevaa kuin yleensä. Huolestuin heti, mikä sillä nyt on vikana. Pakko oli mennä autotohtorin pakeille. Selitin siellä epätoivoisesti, että mahtaako autostani olla jotain irtoamassa vai mikä vanhuuden tauti siihen on iskenyt. Minulle ei ollenkaan naurettu, vaan sain erittäin hyvää palvelua.
Pääsimme pienellä odotuksella vastaanotolle.

Siinä odottaessamme tuttu autokauppias ehdotteli minulle auton vaihtoa. Totta, mutta kun en raaski. Sitä vaan niin tykkää autostaan ja sitten se finanssipuoli. Eli, kun autokuume nousee, sen saa laskemaan, kun laittaa tyhjän lompsan tyynyn alle. Silti, aina tekee mieli uudempaa (ei uutta) autoa.

Kun päästiin telille, niin tasapainotettiin renkaat. Jokaisessa oli pientä häikkää. Näppärästi se kävi, niin että oli ilo seurata vierestä. Yritin kyllä pysytellä poissa tieltä ja olla kyselemättä ihan älyttömän tyhmiä.

Kun sain vielä laskun tingittyä, niin olipa vaan taas mukava hypätä puikkoihin. Autoni hyrisi tyytyväisyydestä, kun karautimme matkaan. Minäkin hyrisin siksi, että autoni oli jälleen kunnossa ja sen takia, että sain niin hyvää ja nopeaa palvelua.

Tapaan silloin tällöin erään ihmisen, jolta olen pyytänyt anteeksi yli 20 vuotta sitten. Joka kerta minussa tuntuu erityisen hyvältä, kun muistan miten hienoa oli pyytää – ja saada anteeksi.

Tapaus ajoittuu aikaan, jolloin olin töissä Teatteriravintolassa ja Popsiksessa vuorotellen. Tämä ihminen kävi asiakkaana molemmissa, mutta minä käyttäydyin tökerösti häntä kohtaan Teatteriravintolassa. Kaikessa kiireessä ja nuoruuteni kaikkivoipaisuudessa ja onnistuin vielä unohtamaan koko episodin. Vaan, esimieheni antoi minulle nuhteita, koska asiakas oli hänelle asiasta maininnut. Minua nolotti ja kysyin, kuinka voisin asian hyvittää. Pyytämällä anteeksi! Se olisi onnistunut, jos vaan olisin muistanut, kuka asiakas oli, tiesin vain nimen. Esimieheni lupasi minulle näyttää hänet, kun hän seuraavan kerran olisi asiakkaana. Ei tarvinnut. Samana iltana, kun menin kotiin, tuli ilmaisjakelulehti, jossa oli haastattelu tästä ihmisestä. Luettuani sen, muistin kuka hän oli. Mitä siitä seurasi – näin kaiken yötä unta, kuinka olin polvillani anomassa anteeksi häneltä, vuoroin Popsiksessa, vuoroin Teatteriravintolassa…

Kun aamu koitti, tartuin puhelimeen, soitin asiakkaamme työpaikalle. Esittelin itseni ja sitten vain, pyysin anteeksi. Toisessa päässä oli kotvan hiljaisuus ja sitten sain kuulla sen – anteeksiannon. Paljon muutakin, siitä kuinka hyvä esimies minulla on ja kuinka ihmiset sittenkin osaavat vielä pyytää anteeksi. Minulla oli aika lailla kevyt olo. Kun menin töihin, kävin esimieheni pakeilla ilmoittautumassa, että tehtävä suoritettu.

Kun herra pian 11 vuotta oli paljon pienempi, olin huutanut hänelle, sillä seurauksella, että pojalle tuli paha mieli. Oli ilta ja hän oli jo sängyssä. Minä omasta sängystäni kysyin, haluaisiko hän tulla viereeni nukkumaan.
– Ensin yksi sana…
- Mikä?
- Se alkaa A:lla…
- Anteeksi.
- Saat.
Samassa poika oli vieressäni ja minulla taas sydämessä pumpulinen olo.

Milloinkahan minä opin pyytämään anteeksi ilman erillistä kehotusta. Ei se niin vaikeata ole ja siitä tulee niin hyvä mieli.

Meillä ei äippä jaksa tai viitsi tai innostu shoppailusta. Vaatteet ovat pahimmasta päästä ja niin ollen lapset ovat kuin itsestään oppineet tekemään ostoksia, vaatekaupassa. Äiti kulkee mieluummin toisten vanhoissa ja sen kuulemma huomaa .

Onneksi on kauppoja sopivasti koulumatkan varrella ja niissä ohimennen poiketessa, näkee useimmiten jotain tosi siistiä tai ”coolia”. Sitten vain esittämään asia äipälle. Minun tehtävä on vain se rahoitus. Olen toki antanut ohjeita, että hinta on oltava kohtuullinen ja ennen kaikkea on oltava tarve kullekin vaatteelle. Koko on oltava oikea ja sitä voi vaikka myyjältä tarkistaa. Näin on sitten ostettu takkeja, housuja, kenkiä,kalsareita jne.

Eräänkin kerran kävi niin, että minun joku tuttuni kertoi nähneensä poikaani kaupungilla. Pojalla oli ollut tavaton kiire ja oli kerennyt vain huikata menevänsä ostamaan kalsareita. Tuttuni sitä kysymään, että oliko poika ollut tosissaan. Olihan se, oli ne kalsarit löytänyt ja hakenut minulta töistä rahaa, koska niin hienot oli saatava heti.

Nykytekniikalla sitten onnistuu paremmin sen vaatteen esittely. Kun tänä aamuna kylpyhuoneessa saneerasin julkisivuani, herra pian 11v tuli kännykkänsä kanssa, esitteli siitä kuvaa. Kuva oli housuista, jotka oli kuvattu erään vaatehtimon oven kahvasta. Hinta se ja se, saanko rahaa.
Neiti pian 13v on tehnyt vastaavaa kavereidensa kanssa. Sovittaa vaatetta ja kaveri ottaa kuvan sovituskopissa ja niin voi äipälle näyttää, miltä se vaate näyttää.

Useimmiten lapset ovat saaneet hyvää palvelua, mutta parantamisen varaakin olisi. Ei kaikki lapset ole myymälävarkaita eikä heitä tulisi aliarvioida millään lailla. Jokin aika sitten neiti pian 13v oli ystäviensä kanssa ollut etsimässä vaatteita, kun myyjä oli vaaninut kuin haukka saalista ja soittanut paikalle vartijan vielä vahtimaan. Sellainen ei tunnu kivalta. Lapsia olisi palveltava ihan yhtä hyvin kuin aikuisiakin, sillä myös he arvostavat hyvää palvelua ja osaavat karttaa huonon palvelun paikkoja.

Pieni ekaluokkalainen tyttö oli niin eläväinen, että neuvokas opettaja laittoi hänet eturivin pulpettiin. Siinä opettajan silmien alla olisi luullut tytön rauhoittuvan. Toisin kuitenkin kävi, sillä tyttöä kiinnosti enemmän takana istuva, kuin opetuksen seuraaminen. Mitä teki opettaja? Haki rullan aaltopahvia ja sillä karsinoi pienen tytön pulpetin, niin että tyttö näki vain suoraan eteensä. Näin tapahtui aikoinaan ja siitä alkoi pienen tytön ja opettajan suhde.

Tämä suhde päättyi 40 vuotta myöhemmin, kun aikuiseksi kasvanut tyttö saattoi ystäväksi tulleen opettajan viimeiselle matkalle.
Vuosien mittaan vaihdetut lukuisat kirjeet olivat edelleen opettaneet, ei niinkään kouluaineita, vaan elämää. Opettajan oma elämä oli niin suurta elämää, josta voi vain ottaa opikseen.

Siunaustilanteessa katselin arkkua, sitä valkoista arkkua ja koin, ettei hän ole siellä. Rakas opettajani, ystäväni, oli kaiken yläpuolella. Melkein näin hänet meille hymyilemässä, tyytyväisenä siitä, kuinka kaikki reippaasti lauloivat ”Sua kohti Herrani…”

Haudalla tulivat kyyneleet. Suunnattomasta ikävästä, tunteesta, ettei minulla ole enää sitä pulpettia, ei opettajaa, ei opetusta. Nyt minun on elettävä niillä ohjeilla, jotka kerkesin saada. Olen varma, että pärjään niillä ihan hyvin.

Muistotilaisuudesta muodostui juhla, jota tuskin kukaan läsnäolija unohtaa koskaan. Iloa ja riemua sieltä ei puuttunut. Se alkoi jo siitä, kun lippu ei suostunut puolitankoon vaan juuttui ylös! Opettajan sanoin – Minä se sitten olen juhlatuulella (eräänä marraskuisena räntäpäivänä). Mekin olimme.

Hyvästi, rakas opettajani. Kiitos kaikesta, ihan kaikesta. Kunpa kaikilla olisi sellainen opettaja, jollainen oli minulla. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta, että sain tuntea niin ainutlaatuisen ihmisen, joka laittoi minut eturivin pulpettiin.