Laineiden arkinen aallokko

Kouvolan Sanomissa Krista osui asian ytimeen pakinassaan, mikä oli luettavissa maanantain lehdessä ja nettisivuilla
http://www.kouvolansanomat.fi/Mielipide—Kolumnit/2008/07/28/Hullunkurinen+perhe+kaupassa/200825587698/68

Meillä on herättänyt jokseenkin ihmetystä, miksi se perhe on saatava aina kaikki, joka ikinen jäsen, sinne kauppaan? Olen jopa yrittänyt joskus sitä kysellä, mutta mitään vastausta en ole saanut.
Muistan toki sen ajan, kun lapset olivat pieniä, enkä voinut heitä jättää kotiin, niin oli Pakko ottaa mukaan. Se olikin aikaa vievää, kun piti sen varsinaisen kaupan teon ohella pitää pesue kasassa. Opastin kyllä jo matkalla, että kukaan ei saa mitään (mm. nameja) ja jos ei osata olla kunnossa, ei osteta ruokaakaan. Muutaman kerran joutu mummojen päitä kääntämään ja syvä paheksunta niskassaan roudaa lapset kaupasta, kassojen ohi, ilman ruokatavaroita. Kotiin miettimään, miten siellä kaupassa ollaan ja pitikö sieltä jotain ostaa, vai pureskellaanko kotona kynsiä ja juodaan vettä päälle.
Kyllä se siitä sitten alkoi sujua.

Nykyään saa käydä itse kaupassa ja se vasta onkin nautinto. Se homma toimii nopeasti ja taloudellisemmin. Kun olen lähestymässä kotia, soitan lapset kantamaan tavaroita. Jos taas käyn työmatkalla kaupassa, niin joku heistä ystävällisesti tulee vastaan ja auttaa kantamisessa. Joskus on jopa rahaa lainannut . Usein käy myös niin, ettei minun edes tarvitse käydä kaupassa, kun joku lapsista hoitaa sen puolestani.

Niin, se minua onkin hämmästyttänyt, että kuin siellä kaupassa tarvitaan sekä isä että äiti? Ei varmasti selviä minulle koskaan, eikä se maailmaani kaada. Jotenkin vain sitä ajattelee, että olisi niin kätevää, jos vaan toinen piipahtaisi kaupassa ja toinen olisi lasten kanssa kotona. Vai onko siinä joku kiva yhdessäolojippo, kun mennään kauppaan töitten ja tarhan jälkeen…
Minusta on mukavampaa olla hullukurisen perheen kanssa kotona väsyneenä kuin kaupassa. Se kinaaminen on jotenkin huojentavampaa, kun ei ole yleisöä.

Silloin tällöin on ihan merkillisen mukavaa käydä jossain toisessa kaupungissa. Reissu Helsinkiin, ilman lapsia, voi olla hyvinkin rikastuttava.
Oli aurinkoinen päivä, kyllä, kyllä, ei siis satanut, ainakaan Helsingissä. Taisi välillä olla jopa helteen puolella tai sitten se kuumuus johtui rivakasta askeltamisesta.
Autolla menimme, me kaikki kaksi naisihmistä. Kisahallin parkkiin asti, mistä jalkauduimme. Reippahasti kävi askeleet Runeberginkatua aina Eliten terassille asti, missä pidettiin ensimmäinen nestetankkaus. Siitä oli hyvä jatkaa Temppeliaukion kirkkoon.
Saavuimme paikalle melko lailla otolliseen aikaan, sillä kirkossa oli meneillään vihkiminen. Muutaman minuutin odottelun jälkeen häävieraat ja morsiuspari tulivat ulos, ruusukujaa pitkin ja yleisö hurrasi! Siis, ne kaikki lukuisat turistit kameroineen… Kirkko avautui yleisölle = turisteille varttitunniksi ja se oli hetkessä täynnä. No hyvä, kyllä mekin pari kuvaa otettiin, ettei oltaisi poikettu joukosta.

Kävelymme jatkui sen jälkeen jo pienen nälän vallitessa kohti keskustaa. Tarkasti harkitun valinnan jälkeen päädyimme syömään Forumin alakertaan, ettei vaan olisi jääty siitä vilinästä paitsi. Sinnekin paistoi aurinko!
Kevyen tankkauksen jälkeen kone kulki taas hyvin ja kohti Kauppatoria. Mikä oli meillä varusteena, niin se oli Viltti! Kun astuimme Suomenlinnan lauttaan, näkyi monella olevan myös viltti varusteena. Trendikästä vai mitä? Enemmistö taisi olla piknikille menossa, koska viltin lisäksi oli varusteina myös ruokaa ja juomaa, aika runsaastikin juomaa. Meillä oli viltti mukana ihan muusta syystä. Olimme menossa katsomaan kesäteatteria!

Vaikka oli siis varsin aurinkoinen ja lämmin kesäpäivä, niin Suomenlinnan kesäteatterissa on kylmä. Onneksi olimme saaneet kuulla ohjeistuksia etukäteen, niin olimme osanneet varautua sen mukaisesti. Vilttejä siellä oli jo valmiinakin, mutta lisäpeitto oli ihan tarpeellinen. Oli hanskatkin.
Mitä siellä näytettiin? Tuttuakin tutumpi Tuntematon Sotilas.

Pakko myöntää, että oli ihan ensimmäinen kerta, kun näin Tuntemattoman Sotilaan. Yhtään elokuvaa en ole nähnyt, saati lukenut kirjaa, mutta tämä esitys oli kerrassaan loistava. Kaikki toimi, lavastus oli huikea ja koko sovitus ihan käsittämättömän hyvä. Mikä vielä extraa, niin ah, mitä silmän ruokaa naisihmisille ja etenkin, kun olimme eturivissä. Eturivin paikasta saimme kuuman vinkin ja se vinkki ei mennyt hukkaan. Olimme aitiopaikalla ja ei ollut ollenkaan huono asia!
Teatteriesityksen jälkeen Helsinki oli edelleen kauneimmillaan ja ihmisiä oli pitkin nurmikoita piknikeillä. Kaikki tuntuivat nauttivan olostaan. Kävelimme autolle päin pitkin Töölönlahden rantaa ja mikä siellä oli somaa, niin ne kaikki pupujussit! Pieniä ja isoja, valkoisia, mustia ja ruskeita. Katsoi minne tahansa, niin aina joku jonnekin pomppi, istui tai makasi. Olipa millainen ongelma tahansa, niin kyllä ne niin söpöttejä olivat.

Yöksi kotiin ja omaan sänkyyn. Seuraavan kerran Helsinkiin sitten lasten kanssa hiukan erilaisilla kuvioilla.

Lokoisaa lekottelua voi hyvin harrastaa silloin kun on yksin kotona. Lekottelua pitäisi jokaisen harrastaa aina silloin tällöin, sillä onhan se niin terveellistä, kaikin puolin. Vaikeata sen ei pitäisi olla, sillä sen kun viskautuu vain sohvalle, eikä tee yhtikäs mitään…niin, niinhän sitä luulisi! Yritin tässä, kun olin ihan omissa oloissani, mutta on se vaan yllättävän vaikeata, lokoisa lekottelu.

Aloitin sen eräänä aamuna, kun oli vapaata kaikesta, siis töistä ja lapsista. Heräsin, keitin aamukahvit ja luin lehden. Siihen asti meni oikein hyvin. Kun sen jälkeen jatkoin lekottelua sohvalla kirjan kanssa, niin silloin se tuli, pisto jonnekin, että ei tämä näin sovi. Peti oli petaamatta! Jos ei aio koko päivänä pukea päällensä, niin ainakin peti on pedattava, sillä muutoinhan sitä on jotenkin sairas, tai jos ei ole, niin voi vaikka tulla.

Sen jälkeen olikin paljon parempi taas jatkaa lekottelua, kunnes aivan vaivihkaa tuli kamala hiki otsalle, että miten onkin niin hiljaista. Pesukone! Olenhan joka aamu lastannut sen ja se pyykin rumpsutus kuuluu jotenkin niin kotosalta. Hiivin kylpyhuoneeseen ja täytin koneen, painoin nappia ja loikkasin takaisin sohvalle. Olipa hyvä mieli taas lekotella, kun pyykitkin tuli samalla pestyä.

Muutaman sivun luettuani, ihmettelin, miksi niin huonosti keskityin. Tiskit! Ei tule mitään, mutta jos äkkiä tiskaisin, niin olisipa sitten nättiä tiskipöydällä. Pian pääsin taas takaisin lekottelemaan, huh, miten ihanaa. Yritin sitten oikein kovasti siirtää itseäni ajatuksissani jonnekin keskelle ei mitään riippukeinuun lekottelemaan, vaan kuinkas kävi? Haukan katseeni osui mankelin päälle kerääntyneeseen pyykkikasaan… Ei! No, jos ihan muutaman lakanan vaan mankeloisi.

Jonkin ajan kuluttua takaisin jatkamaan lekottelua, vähän sellainen olo päällä, että ei tästä mitään tule. Pesukone oli pysähtynyt ja kun ripustin pyykkejä, niin samalla oli se silitettävä kasa siinä tyrkyllä. Eipä aikaakaan kun viritin silitystarpeet esille ja ei kun hommiin. Radio auki ja popit paukkumaan, niin kylläpä tuli sileätä pyykkiä.

Muutaman kotvasen kuluttua istuin sohvan reunalla ja mietin, mitähän seuraavaksi? Ei onnistu nyt lekottelu, ei lokoisa eikä makoisa. Miten se voikin olla niin vaikeaa? Lähdin lenkille miettimään lokoisan lekottelun syvintä tarkoitusta.

Satakoon, ei haittaa, jos on päättänyt mennä kesäteatteriin. Näin kävi kun olimme varanneet paikat Iitin kesäteatterista. Sään mukainen vaatetus, reipas mieli ja menoksi. Kun vettä tuli taivaan täydeltä, niin kävi kyllä mielessä, että näinköhän olisi koko esitystä? Siinä tapauksessa olisimme käyneet vain ilmoittautumassa, että ainakin olisimme tulleet.
Reippaasti lipun ostoon, ei muuten ollut jonoa. Siinä samalla saimme varsin asiantuntevasti tietää, että sade lakkaa kun esitys alkaa. Pienoinen epäusko kalvoi kyllä mieltä, mutta jos näyttelijät vetävät osansa sateessa, niin kyllä mekin urhoollisesti katsomme sen.
Astuimme paikoillemme sadevarusteissa ja sitten se alkoi. Hiukan teki häijyä katsoa, kun näyttelijät joutuivat olemaan hienoissa vaatteissaan sateessa ja me vaan sadeviitan alla… Vaan kuinkas sitten kävikään? Sade loppui! Uskomatonta ja lähes koko näytelmän saimme katsoa poutasäässä.
Mikä parasta, näytelmä Moliéren Tartuffe eli Herra Hurskainen oli loistava esitys! Varsinaista hurskastelua kerrakseen. Teksti oli runsasta ja niin hulppeaa, että sitä vaan jäi taas ihmettelemään, miten ihmeessä sitä jotkut niin osaavatkin! Kuinka voi oppia niin kamalasti vuorosanoja? Onneksi kykenee, sillä niin mieluusti sitä istuu siellä katsomossa ja nauttii esityksestä.
Iitti oli jälleen onnistunut, niin että vielä seuraavana aamunakin se oli mielessä ja sitä olisi hehkuttanut kaikille sydämensä kyllyydestä.

Seuraavana päivänä oli sitten vuorossa jotain lapsille ja lapsenmielisille, minä olin se jälkimmäinen, ja herrat 8v ja 10v toimittivat lapsien osuutta. Ajelimme Korvenkylään. Viimeiseen asti mietimme, lähteä vai eikö lähteä, kun sadetta oli luvattu.
Nuoret herrat eivät ole ihan niin täpinässä teatteriin, että olisivat sateessa suostuneet istumaan. Taivas kuitenkin näytti siltä, aivan kuin olisi kutsunut meitä sinne, keskelle ei mitään, joten olihan se lähdettävä.
Kasper, Jesper ja Joonatan siellä Kardemummassa meitä ilahduttivat. Jälleen oli Korvenkylän katsomo täynnä! Ikähaarukka todellakin vauvasta vaariin.
Tämä näytelmä oli varsin musiikillinen ja erittäin hyvällä musalla tehty. Kun eräät pienet neitoset oikein penkille nousivat joraamaan ja vanhempien jalka vippasi kummasti.

Niin, melko kummallisia miehiä on nyt nähty. Herra Hurskainen oli varsinainen niljake ja kolme iloista rosvoa taas niin symppiksiä!

…kun ei vaan osaa? Ei periaatteessa, mutta kyllä se silti naurattaa.
Vietin viikonloppua yksin kotona. Lapset olivat luonnon helmassa, leirielämää nauttimassa, hyttysten syötävänä, telttamajoituksessa palellen.

Minun piti nauhoittaa elokuva! Helpommin sanottu kuin tehty. Aiemmasta nauhoituskerrasta oli vierähtänyt tovi ja oli pakko tarttua ohjekirjaan. Siis kun kyse ei ollut nyt näppärästä digiboxiin tallentamisesta, vaan ihan nauhalle tai dvd:lle taltioimisesta. Lapsille en viitsinyt soitella, vaan ajattelin selviytyä ihan omin neuvoin. Videoihin piti ensin asentaa kelloaika, joka oli edellisen ukkosen aikana hävinnyt, onnistuin, hurraa! Sitten luin sitä Raamatun paksuista opusta ja jäin tuumailemaan, miksi ihmeessä on pakko painaa sellainen pumaska, missä on ohjeet kaikilla mahdollisilla kielillä ja kaikkiin mahdollisiin malleihin? Törkeää paperin tuhlausta. Ensin sitä etsii hakemistosta sen oman kielisen sivun ja sitten selvittää sen, mikä malli meillä nyt olikaan? Sen jälkeen kaikki onkin suhteellisen helppoa, tai niin sitä luulisi.
En onnistunut kuin laittamaan sen kelloajan, niin ja päivämäärän. Sen verran selvisi, että eihän se DVD-puoli ollutkaan tallentava. Nauhan etsin ja sitten sille, vain huomatakseni seuraavana päivänä, että olin nauhoittanut jotain ”black magic”.

Kun leiriläiset palasivat, sain kuulla, ettei meillä voi taltioida kuin digiboxille. Sillä lailla, olisi kannattanut heti soittaa ja kysyä.

Kun sitten silloin, kun olin sen mukamas nauhoituksen saanut viriteltyä, menin pesemään hampaita… Uusi putkilo hammastahnaa ja se piti avata, helppoa ja yksinkertaista, vaan ei minulle, argh! Avasin korkin ja poistin sen pikkiriikkisen foliopalan ja yritin puristaa tahnaa harjalle. Ei onnistunut! Mitä hittoa? Onneksi käsi oli sen verran kipeä, ettei normaalia puristusvoimaa ollut, sillä muutoin olisi voinut kingsize-putken sisältö olla pitkin seiniä. Siihen olin vielä jäänyt joku kalvo, jota ei sitten meinannut millään saada pois. Olisi tehnyt mieli nakata koko putkilo jonnee kauas… että meni vaikeaksi.

Niin siinä tilanteessa vaan ei nyt, kun ajattelee asioita jälkeen päin. Suorastaan naurattaa, arkiset asiat ja oma kömpelyys. Joskus sitä vain on niin tyhmä, laiska ja saamaton.