Jalkapallokisat ei ole meillä niitä seuratuimpia ohjelmia. Jostain syystä aina on ollut parempaakin tekemistä. Meillä kuitenkin asuu alan harrastaja ja hän se yllytti äiti-ihmisen kisaan eli vedonlyöntiin. Oli eräästä ottelusta lyötävä vetoa, kumpi voittaa ja pelipanoksena oli ruhtinaallinen euron summa.
Pelimies alkoi sitten seurata peliä, mutta me muut keksimme kaikkea oheistoimintaa, kuten tietsikalla oloa, kirjan lukua ja jumppaa.
Pelin eteneminen pysyi hyvin kartalla kun kuuli, mitä tapahtui. Alkoi kallistua vakavasti sille puolelle, että äiti voittaa. Se harmitti pelimiestä oikein kunnolla.
Kun neiti 12v ja herra 8v kommentoivat peliä varsin alkukantaisesti, niin Pelimiehellä oli täysi työ selvittää, mitä kentällä oikeasti tapahtui. Kuten vaikkapa se, – Nyt sitä osui pallo päähän!!! – No ei osunut, se pukkasi…
Äitiä harmitti, että oli valinnut sen toisen joukkueen, missä ei ollut niin komiata pelaajaa kun siinä Pelimiehen valitsemassa. Sen verran tuli vilaistua sitä peliä, sillä silmällä. Muutenhan sitä ei voinut seurata, kun siinä ei tule kuin maha kipeäksi, siitä jännityksestä, että joku kaatuu tai potkaisee…
Kommentteja oli sekin, kun sitä mietti, kuinka hitossa jaksaa juosta sellasella lentokentän kokoisella kentällä? Etenkin jos vielä sataa vettä.
Miten jaksaa seurata peliä, jos ei tule maaleja? Ei mitenkään, sillä kun pelit tulevat myöhään, niin ei kaikki Pelimiehetkään jaksa valvoa ja voi käydä niin, että simahtaa sohvalle.
Suurin veikkaus on loppupelistä. Se pitää aina arvata, koska sillä arvauksella voi voittaa peräti oluen. Olutseuran yllyttämänä on aina pakko lähteä kisaan, koska parasta on se, miten äipän käy? Kun ei seuraa pelejä eikä ole sillai niistä tietoa, niin on vaan pakko veikata ja saada siitä jännitystä elämään. On toki kuunnellut asiantuntijalausuntoja ja seurannut pikkasen uutisia, joten saas nähä miten lyyliä lykästää. Pelimiehellä on oma arvaus, että jos vaikka limun voittaisi…
