Kaikki ovat kai joskus kirjoittaneen kirjeen, jopa kirjeitä. Suurin osa kuitenkin sanoo ja kertoo, että se vaan sitten jäi, kun tuli kaikkea muuta.
Minä olen kirjoittanut kirjeitä aina ja se ei ole ikinä jäänyt, ei minkään takia. Olen kirjoittanut kirjeitä jokaisessa elämäntilanteessani ja missä tahansa.
Minulta on usein kysytty montako kirjekaveria minulla on? Vastaus on mahdoton, sillä koskaan en ole laskenut. Kun heitä on niin monenlaisia, vähemmän ja enemmän aktiivisia. Joku kirjoittaa kerran vuodessa, joku vastaa heti. Kaikki yhtä hyviä. Joka tapauksessa sen voin sanoa, että paljon! Minulla on aina vähintään 10 kirjettä odottamassa vastausta ja posti kantaa kiitettävästi lisää. Harvinaista on se, jos en saa yhtään kirjettä.
Kirjeystäväjoukko on kirjava. On varsin iäkkäitä ja todella nuoria ja siihen väliin mahtuu iso joukko. Osaa en ole edes ikinä nähnyt. Sitten on sukulaisia, ulkosuomalaisia, vanhoja työkavereita, lapsuuden ystäviä, korttiharrastuksen puitteissa tulleita yms.
Kirjoitan lyhkäsemmät kirjeet käsin. Kynä valikoituu fiiliksen mukaan ja eniten tykkään täytemustekynästä. Siitä tulee jotenkin nostalginen olo ja se pitää yllä käsialaa. Vanha opettajani sanoi aina, että kuulakärkikynä tappaa käsialan. Pitkät kirjeet kirjoitan tietokoneella, sillä käteni eivät enää jaksa niitä pitkiä rustata. Silti, en laita sähköpostilla niitä. On paljon parempi tulostaa 5-8 arkkia molemmin puolin, taitella kuoreen ja postiin. Kun sellaisen kirjeen saa, nii se on parasta lukea fiilistellen sohvan nurkassa, sillä sellaista epistolaa ei jaksa ruudulta lukea.
Tyyli on oma eli aika lailla kirjoitan aina puhekieltä. Lopullinen tyyli muotoutuu, kun ajattelee sitä, kelle kirjoittaa. On sellaisia, joille voi kirjoittaa kaiken ja kunnolla tuulettaen. Sitten on niitä, joille kirjoitetaan hivenen perinteisemmin.
Yleensä on kuitenkin niin, että kirjeen kirjoittaminen on ihan yhtä mukavaa kuin sen saaminen. Minulle siitä on muodostunut suorastaan elinehto, kulkee lukemisharrastuksen kanssa käsikädessä.
Olen tämän hienon harrastuksen onnistunut siirtämään myös jälkikasvulle. Nuori neiti oli kai 4-5, kun kirjoitti ensimmäiset kirjeensä. Mainittavaa on se, että aloite lähti neidiltä. Ensin teimme alustavat suunnitelmat, että kenelle ja mitä, tehtiin kässäri. Sitten minä makasin sohvalla ja tyttö mahallaan lattialla ja alkoi sanelu. Kirjain kirjaimelta hän kirjoitti sellaisia kirjeitä, että niiden saajat ne saatuaan olivat kyynelissä. Nyt hän sitten hoitaa jo kirjeenvaihtonsa ilman saneluja.
Lopuksi on sanottava, että turha sanoa, ettei osaa kirjoittaa! Jokainen osaa kirjoittaa kirjeen, jos haluaa. Ei kirje ole mikään gradu tai puhe, se on vain viesti toiselta toiselle!
