Kaunis pyhäpäivä Sarkolan kentällä. Niin, ihan totta, kävelin sinne ihan vaan seuraamaan jalkapallokisoja. Mitään en koko lajista ymmärrä, mutta tulihan taas seurattua.
Herra pelimies meni sinne jo ajoissa pyörällä ja minä kävelin perässä. Kun pääsin kentälle, olin aivan ulalla. Minun silmissäni kenttä vilisi pieniä poikia ja erittäin vaikeata oli sieltä saada silmiinsä se oma pelimies. Punainen oli tietysti hyvä tunnusväri, mutta – se väri oli aika vallitseva ja näin punaista ihan liikaa.
Seuraavana seurasin valmentajia. Niitä ei ollut niin paljon, niin mistä päin kenttää näkisin jonkun tutumman näköisen hahmon. Voi jehna, vaikeata, mutta sitten näin jotain tuttua ja suunnistin sinne päin kenttää.
Löytyi joukkue, mutta ei vieläkään poikaa. Asiaa ei auttanut se, että niin pahuksen suotuisan ilman takia olin jättänyt silmälasit kotiin ja lähtenyt vain aurinkolaseissa. Muistin pojan numeron, mutta kappas, kun juuri pelasivat myös punapuseroisia vastaan, niin heillä oli liivit, eikä numeroa siis näkynyt. Yritin seurata vaaleahiuksista poikaa ja bongasin yhden, mutta sillä oli väärän väriset nappikset. Siinä vaiheessa jo kerkesin miettiä, oliko poika edes tullut kentälle…ajanut pyörällä kolarin ja on nyt jossain…
Peli päättyi! Voittivat ja sitten pelimies juoksi minun luokse, että näitkö, kun voitettiin? Juu, taisin mie nähä…
Seuraavaa peliä yritin seurata vähän paremmin. Vaan tosi vaikeata, kun ei ymmärrä sitä pelin kulkua. Peli on melkein pelattu, ennen kuin tajuaa, kumpi maali on kumman joukkueen. Siis kerta kaikkiaan, jos puuttuu sellainen kyky, niin se voi olla vaikeata!
Välillä kävelin kotiin tekemään kotihommia ja sitten takas. Melkoinen laji, mutta pari peliä yritin jälleen seurata. Jospa sitä oppisi, kun oikein keskittyisi seuraamaan? Vaan, mikä oli hienoa, niin pojat sitten nappasivat pronssia! Erityisen mahtavaksi sen teki se, että nämä Suden poikaset olivat vastustajiaan vuoden nuorempia. Kyllä väkisinkin äitien rinnat kaartuu rottingille 
.
