Laineiden arkinen aallokko

Kuusi vuotta on kulunut. Se on pitkä aika, joka meni niin nopeasti. Miten voisin kyllin kiittää, sitä ei riitä mitkään sanat kertomaan. Yritän kuitenkin.

On suorastaan hämmästyttävää, kuinka sinä jaksoit, vuodesta toiseen, meidän lapsia opettaa, neuvoa ja kasvattaa. Koko ala-asteajan olla heidän kanssaan ja välittää. Olen varma, että he eivät unohda sitä koskaan. Heillä on nyt hyvät aakkoset siirtyä yläasteelle. Siitä me varmasti kaikki vanhemmat olemme niin lämpimästi kiitollisia.

Sinä kiittelit meitä vanhempia, kun olet saanut tehdä rauhassa työtäsi. Toki, sillä me luotimme sinuun ja lapsemme olivat hyvissä käsissä. Ei kenestä tahansa ole luokan kokoisen lapsikatraan opastamiseen. Kuusi vuotta opetit heitä, neuvoit ja… ennen kaikkea välitit heistä. Tuskin heistä kukaan unohtaa sinua koskaan.

Kerroit, kuinka pakahduttavaa onnea olet kokenut, saadessasi hyvää palautetta näistä lapsistasi, kun olette reissuilla olleet. Sitä samanlaista onnea on ollut myös vanhempien puolella. Muistuu mieleen eräs kerta, kun olit jossain tilanteessa luokassa sanonut oppilaillesi jotenkin näin:
- Kyllä te sitten olette ihania! Kun minulle kerrottiin tämä kotona, huomasin kuinka se oli tuntunut oppilaista hienolle, mutta miltä se tuntui vanhemmista? Vielä hienommalle, sillä onhan se vaan niin upeeta, kun joku välittää meidän lapsista!

Kuusi yhteistä vuotta on mennyt ja nyt tiet erkanevat. Meidän lapset lähtevät yläasteelle ja repussa on muutakin kuin koulukirjoja, siellä on Minnan antamat eväät, joilla uskon heidän pärjäävän ihan hyvin!

Kiitos Minna! Uskon, että kaikki, sinun oppilaittesi vanhemmat yhtyvät tähän kiitokseen, joka on paljon enemmän kuin pelkkä sana!
Hyvää kesää ja onnea uudelle ”ekaluokkalaiselle”!

Nythän on niin, että kun minut on lääkärin armosta pantu lorvimaan, niin aion käyttää ajan hyvin. Erittäin hyvin aika kuluu kirjojen parissa!

Muutaman hyvän vinkin voisin vihjaista, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Aloitetaan kirjalla, jonka sain eilen loppuun ja sehän on:
Ilkka Kylävaara: Mies joka rakasti naisia, ja piti siitä!

Tartuin kirjaan ihan sen nimen vuoksi, sillä minusta se oli varsin vekkuli. Kirja on myös vekkuli, vaikka heti alkumetreillä tajusin lukevani elämänkertaa. Nimet on vaihdettu, mutta kyllä silti olin tunnistavinani tuttuja julkisuuden henkilöitä. Juonellisesti kirja on välillä aika junnaava, mutta sen pelastaa rikas kieli. Kylävaaraa lukee mielellään niin soljuvan tekstin ja ironisen huumorin vuoksi.

Eilen hain kirjakaupasta Tero Halosen toimittaman Postikortteja Helsingistä. Kirjassa on pääkaupungin kuvia John Roiton korttikokoelmista. Siis niin ihana kirja, että oli ihan pakko saada omaksi! Laadukas kirja painaa niin paljon, että ei sitä voi senkään puolesta kevyesti käsitellä. Henkilökohtaisesti kirja kiinnosti siksi, että itsellänikin on lähes 2 000 kpl:n Helsinki-korttikokoelma. Kun olin kirjan selannut läpi, huomasin, ettei siinä ollut ainuttakaan korttia, mitä minulla on! Tämä kirja on kuitenkin mahtava teos kelle tahansa, joka on kiinnostunut pääkaupunkimme historiasta. Niin on loistavat historian tekstit, että heikompia hirvittää.

Kotikaupunkifanina hain tietysti heti Matkailutoimistosta Keskustan talojen tarinaa. Senkin olen jo käynyt läpi. Joka ainoan kuvan syynännyt ja paikka paikoin jo lukenutkin. Kadonnutta Kouvolaa tulee aina jotenkin ikävä. Etenkin niitä paikkoja, jotka jo itsekin muistaa. Tässä kirjassa on kuvattu myös Ketomaan talo ja se on talo, jota en kovin hyvin muista, mutta se oli ensimmäinen kotini. Nyt sen paikalla on työpaikkani, Kouvolan kirjasto.

Uusi kirja kirjastosta on Eeva Hurskaisen Tunnet sen sydämessäsi – Aurora Karamzin ja äidin tehtävä. Tutustui Auroraan ollessani Helsingissä töissä Hotelli Aurorassa. Silloin jo otin selvää hänestä ja olen lukenut varmaan kaiken, mitä olen sattunut käsiini saamaan. Tätä kirjaa en ole vielä kuin selaillut, kun en meinaa raaskia vielä lukea. Pikkasen säästän vielä. Luulen, että minun on saatava tämäkin kirja omaksi. Aurora Karamzin eli 1808-1902 ja oli aikanaan seurapiirikaunottaria, perusti Diakonissalaitoksen ja harjoitti kaikenlaista hyväntekeväisyyttä. Voin vakuuttaa, että erittäin tutustumisen arvoinen henkilö.

Claire Castillon novellikokoelmat ovat myös viihdyttäneet minua. Luin ensin uusimman Pieni sydän jaksaa rakastaa ja heti perään oli saatava se aikaisempi Äidin pikku pyöveli. Ranskalaiset novellit ovat erittäin omituisia, mutta silti juuri niin herkullisia.

Toipilasaika sujuu erittäin tervehdyttävissä merkeissä kun on tehokkaina lääkkeinä kirjoja!

Kaikki ovat kai joskus kirjoittaneen kirjeen, jopa kirjeitä. Suurin osa kuitenkin sanoo ja kertoo, että se vaan sitten jäi, kun tuli kaikkea muuta.
Minä olen kirjoittanut kirjeitä aina ja se ei ole ikinä jäänyt, ei minkään takia. Olen kirjoittanut kirjeitä jokaisessa elämäntilanteessani ja missä tahansa.

Minulta on usein kysytty montako kirjekaveria minulla on? Vastaus on mahdoton, sillä koskaan en ole laskenut. Kun heitä on niin monenlaisia, vähemmän ja enemmän aktiivisia. Joku kirjoittaa kerran vuodessa, joku vastaa heti. Kaikki yhtä hyviä. Joka tapauksessa sen voin sanoa, että paljon! Minulla on aina vähintään 10 kirjettä odottamassa vastausta ja posti kantaa kiitettävästi lisää. Harvinaista on se, jos en saa yhtään kirjettä.

Kirjeystäväjoukko on kirjava. On varsin iäkkäitä ja todella nuoria ja siihen väliin mahtuu iso joukko. Osaa en ole edes ikinä nähnyt. Sitten on sukulaisia, ulkosuomalaisia, vanhoja työkavereita, lapsuuden ystäviä, korttiharrastuksen puitteissa tulleita yms.

Kirjoitan lyhkäsemmät kirjeet käsin. Kynä valikoituu fiiliksen mukaan ja eniten tykkään täytemustekynästä. Siitä tulee jotenkin nostalginen olo ja se pitää yllä käsialaa. Vanha opettajani sanoi aina, että kuulakärkikynä tappaa käsialan. Pitkät kirjeet kirjoitan tietokoneella, sillä käteni eivät enää jaksa niitä pitkiä rustata. Silti, en laita sähköpostilla niitä. On paljon parempi tulostaa 5-8 arkkia molemmin puolin, taitella kuoreen ja postiin. Kun sellaisen kirjeen saa, nii se on parasta lukea fiilistellen sohvan nurkassa, sillä sellaista epistolaa ei jaksa ruudulta lukea.

Tyyli on oma eli aika lailla kirjoitan aina puhekieltä. Lopullinen tyyli muotoutuu, kun ajattelee sitä, kelle kirjoittaa. On sellaisia, joille voi kirjoittaa kaiken ja kunnolla tuulettaen. Sitten on niitä, joille kirjoitetaan hivenen perinteisemmin.
Yleensä on kuitenkin niin, että kirjeen kirjoittaminen on ihan yhtä mukavaa kuin sen saaminen. Minulle siitä on muodostunut suorastaan elinehto, kulkee lukemisharrastuksen kanssa käsikädessä.

Olen tämän hienon harrastuksen onnistunut siirtämään myös jälkikasvulle. Nuori neiti oli kai 4-5, kun kirjoitti ensimmäiset kirjeensä. Mainittavaa on se, että aloite lähti neidiltä. Ensin teimme alustavat suunnitelmat, että kenelle ja mitä, tehtiin kässäri. Sitten minä makasin sohvalla ja tyttö mahallaan lattialla ja alkoi sanelu. Kirjain kirjaimelta hän kirjoitti sellaisia kirjeitä, että niiden saajat ne saatuaan olivat kyynelissä. Nyt hän sitten hoitaa jo kirjeenvaihtonsa ilman saneluja.

Lopuksi on sanottava, että turha sanoa, ettei osaa kirjoittaa! Jokainen osaa kirjoittaa kirjeen, jos haluaa. Ei kirje ole mikään gradu tai puhe, se on vain viesti toiselta toiselle!

Elämäni mahtavin täyshoitoviikko on takana ja tuskin unohdan sitä koskaan.
Siis kerta kaikkiaan kun ite ei tarvinnut tehdä juur yhtään mitään. Aika uskomatonta ylellisyyttä yh-äidille.
Alkupäivinä ei tarvinnut edes vessassa käydä. Vatsa oli tyhjä(tyhjennetty) ja pissiminen sujui kun se kuului palveluun. Sen kun makasi vaan.
Aamu alkoi kun tuotiin aamiainen sänkyyn. Kahvin kanssa ei ollut kermaa, mutta en kyllä saanut kahviakaan. Sitten sai apua suihkuun menossa ja kaiken aikaan joku oli kyselemässä, tarviiko jotain tai onko kaikki hyvin?? Ei hitsi, sellaseen voisi tottua .

Vaatteet olivat talon puolesta ja niitä sai vaihdella niin usein ku tykkäsi. Tosin ihan viimeistä muotia ne eivät olleet, mutta ei sen niin väliä, värit olivat ihan passelit. Kerran hukkasin jo takin, mutta ennen ku kerkesin saada uuden, löysin sen .

Sen verran on sanottava, että ruokaa sain niukasti, muutamana päivänä en ollenkaan. Ravinnon korjasi ”sulho”, joka kulki tiivisti mukana ja jökötti siinä sängyn vieressä, niin että loppujen lopuksi kyllästyin siihen, ikävä tyyppi.

Kun pääsin siitä eroon, alkoi ruuan saantikin parantua. Voi jehna, hyvä kun muisti millä kädellä sitä ruokaa lapataan ja minne. Melko helposti nieltävää ruokaa kuitenkin sain. Sitten alkoivat ehdotella minulle, että voisin jo lähteä… Ehei, ei minusta niin vaan eroon pääse, sillä aloin olla jo niin tottunut siihen ruhtinaalliseen oloon ja eloon.

Hyvä, lähdin kuitenkin, seuraavana päivänä, ennen kuin olisin alkanut laitostua.
Kiitos teille, KAS OS. 4 koko mahtava henkilökunta!
Kiitos myös teille ihanat huonetoverit!

Kaunis pyhäpäivä Sarkolan kentällä. Niin, ihan totta, kävelin sinne ihan vaan seuraamaan jalkapallokisoja. Mitään en koko lajista ymmärrä, mutta tulihan taas seurattua.

Herra pelimies meni sinne jo ajoissa pyörällä ja minä kävelin perässä. Kun pääsin kentälle, olin aivan ulalla. Minun silmissäni kenttä vilisi pieniä poikia ja erittäin vaikeata oli sieltä saada silmiinsä se oma pelimies. Punainen oli tietysti hyvä tunnusväri, mutta – se väri oli aika vallitseva ja näin punaista ihan liikaa.
Seuraavana seurasin valmentajia. Niitä ei ollut niin paljon, niin mistä päin kenttää näkisin jonkun tutumman näköisen hahmon. Voi jehna, vaikeata, mutta sitten näin jotain tuttua ja suunnistin sinne päin kenttää.
Löytyi joukkue, mutta ei vieläkään poikaa. Asiaa ei auttanut se, että niin pahuksen suotuisan ilman takia olin jättänyt silmälasit kotiin ja lähtenyt vain aurinkolaseissa. Muistin pojan numeron, mutta kappas, kun juuri pelasivat myös punapuseroisia vastaan, niin heillä oli liivit, eikä numeroa siis näkynyt. Yritin seurata vaaleahiuksista poikaa ja bongasin yhden, mutta sillä oli väärän väriset nappikset. Siinä vaiheessa jo kerkesin miettiä, oliko poika edes tullut kentälle…ajanut pyörällä kolarin ja on nyt jossain…

Peli päättyi! Voittivat ja sitten pelimies juoksi minun luokse, että näitkö, kun voitettiin? Juu, taisin mie nähä…
Seuraavaa peliä yritin seurata vähän paremmin. Vaan tosi vaikeata, kun ei ymmärrä sitä pelin kulkua. Peli on melkein pelattu, ennen kuin tajuaa, kumpi maali on kumman joukkueen. Siis kerta kaikkiaan, jos puuttuu sellainen kyky, niin se voi olla vaikeata!

Välillä kävelin kotiin tekemään kotihommia ja sitten takas. Melkoinen laji, mutta pari peliä yritin jälleen seurata. Jospa sitä oppisi, kun oikein keskittyisi seuraamaan? Vaan, mikä oli hienoa, niin pojat sitten nappasivat pronssia! Erityisen mahtavaksi sen teki se, että nämä Suden poikaset olivat vastustajiaan vuoden nuorempia. Kyllä väkisinkin äitien rinnat kaartuu rottingille .