Tänään kiiruhdin töistä tukka putkella kotiin. Neiti 12v siellä odotti valmiiksi pakatun laukun kanssa ja sitten ei kun asemalle. Ennen kuin lähdimme, minun oli hyvästeltävä:) – siel junas et ala hyvästelee! Herra 8v oli hyvästellyt jo ennen kuin meni ulos. Herra 10v väitti, ettei tule ikävä, ei todellakaan. Hyvästeli hyvin vähäeleisesti.
Asemalla annoin lapselle rahaa, saatoin junaan ja jäin vilkuttamaan. Kamalaa, siis kerrassaan ihan hirveetä, kun kattelin sitä junaa, kun se lähti. Se vei minun lapsen, kauas pois ja mie en oo mukana. Oli ihan pikkasta vaille, etten alkanut parkua. Minut pelasti parkumiselta arkinen todellisuus – kauppaan oli mentävä.
Tämä olisikin ollut ihan pala kakkua, jollei kyseessä olisi lapseni ensimmäinen junamatka yksin! Äidin kuuluukin olla huolestunut, mutta samalla yritän olla sellainen äiti, että annan lapselleni mahdollisuuden opetella toimimaan omin neuvoin. Tiedän, että kyllä se siellä pärjää, mutta… Eilen illalla selvitin, että jos sattuu jotain? Tyttäreni vastasi siihen, ettei kyl keksi mitään kamalaa, mitä voisi sattua. Minä taas keksin lukemattoman määrän kaikkia mahdollisia onnettomuuksia. Meillä kuulemma on pikkasen erilainen mielikuvitus… niin, voihan se olla niinkin!
Kotona sitten vaihdoin lapseni kanssa monituisia viestejä, mm. miten hän pääsee ravintolavaunuun ja missä on roskis. Sain vaihdossa tiedot, kuin samperin kallista siel ravintolavaunussa oli, kun lähdevesikin ol 2,20!!! On siinä vedellä hintaa. Sitten sain tietää, millasia pöllöjä sinne junan vaunuun oli siunaantunut. Hih, ei vaunua ilman jotain ”häirikköä”.
Nyt kun neiti 12v on saatu junaan, niin seuraavaksi on tyrkättävä herra 10v autoon ja kohti suurta maailmaa. Hän ei sentään lähde yksin. Silti minä olen jälleen vilkuttajan roolissa ja se joka jää rannalle ruikuttamaan.
Herra 8v meinaa myös nostaa kytkintä ja on tilannut itselleen kyydin. Jään yksin. Aina ennen lapseni ovat sentään olleet isänsä luona ja se on melkein kuin olisi kotona. Nyt sitten ympäri kyliä ja pitäjiä. Vaan, tähän on totuttava, sillä tuskin tämä heidän kasvaessaan muuta kuin lisääntyy.
Joo, tuttua on…äidin huolehtiminen ja hätä. Itselläni on 3 poikaa joista nuorin 17-vuotias ja vanhin 22-vuotias. Ei auta yhtään, että ajattelee, että hehän ovat jo aikuisia. Saas nähdä tuleeko sellaista päivää ettei hätäilisi onko heillä kaikki hyvin. Vanhin poika oli 15-vuotias kun oli interail-matkalla ja pärjäsi oikein hyvin. On vain uskallettava päästää irti ja luottaa että siivet kantavat ja että äidin opit ovat menneet perille.