Elettiin 60-lukua ja allekirjoittanut oli 3v. Silloin ensimmäisen kerran kissojen yö herätti minut. Pelkäsin vietävästi sitä karmivaa valitusta. Kissat mourusivat niin vaikeasti kulkiessaan kotimme nurkilla.
Kesällä 1977 oli seuraava kerta. Vietin silloin kesääni tätini luona ja nukuin serkkuni kanssa teltassa, kun heräsin siihen itkuun ja vaikerrukseen. Nousin ylös ja hiivin ulos. Metsästä tullut villikissa ahdisti talon kissaa, joka itki niin sydäntä särkevästi, että annoin vieraalle kunnon lähöt. Tämä toistui muutamana yönä ja herätin serkkuni sitä kuuntelemaan. Eikä muuten uskonut, kun sanoin itkun lähtevän kissasta!
Aikaa pääsi kulumaan. Viime yönä minä sitten heräsin ja ihmettelin, mihin? Sama itku ja vaikerrus kuului pihalta. Nousin ylös ja menin parvekkeelle katsomaan. Kaksi kissaa siellä hiekkalaatikoiden välissä valittivat. Kaukaa katsottuna näytti ihan siltä kuin se toinen olisi kiusannut sitä toista, alistanut liikkumattomaksi. Tarkemmin katsottuna, toinen kissa näytti suorastaan kuolleelta? Voi kehvatsu! Takki päälle ja pihalle.
Kun pääsin lähemmäs, tajusin kuinka olin liikaa. Kissoilla oli riijuut käynnissä ja sain ymmärtää olevani todella häiriötekijä. Kissat siirtyivät ja se hehkeä narttu ruikutti sille kuumalle kollille:
- Älä miuta jätä, ethän, tuu sie vähän tänne sivummalle.
- Enhän mie, mie tuun siun perässä ihan mihin sie haluut, kolli vonkasi.
Katselin niitä tovin, että voi kissan viikset, kun joillain soidinmenot ovat kamalaa kuultavaa. Miten voikin olla niin haikian vaikertavat lemmen luritukset?
Lähdin hitaasti kotia kohti ja mietin, kuinka nekin kissimirrit ovat ”normaalisti” jonkun kotona rauhallisina kotikissoina. Vaikea oli vaan siinä tilanteessa kuvitella, kuinka sellainen hyrräisi matolla, tulisi syliin ja tuumaisi *kurnau*.
