Olin päättänyt viedä lapset lauantai-iltana teatteriin. Olin itse haikaillut jo jonkin aikaa, että Loistokämppä on nähtävä. Siispä tein sen, hain liput(kiitos M). Kamala äiti-diktaattori, joka sitten vain ilmoitti lapsilleen, että nyt se on menoa eikä meininkiä.
Suurta hurraa-huutoa en kuullut, vaan jokseenkin jotain jupinaa. Tyyliin, ”onks pakko, boooooring!” On pakko! Olen valinnut seurakseni omat lapseni, ja ei jupinoita, kiitos.
Porkkanana toimii aina hyvin se, että teatterissa on väliaika, jolloin saattaa saada jotain hyvää.
Menimme ajoissa ja saimme rauhassa keskustella teatterin syvimmästä olemuksesta. Eräs ihmettelyn aihe oli se, että miksi teatteriin on pukeuduttava jotenkin paremmin, kun kuitenkin valot sammuu ja istutaan pimeässä? Käykö ihmiset teatterissa siksi, että se on jotenkin hienompaa? Apua, minä taas ihmettelin, kuinka minulla on niin kriittisiä lapsia? Ollaanhan me nyt teatterissa ennenkin käyty ja minä kävisin vaikka joka ilta:). Vaan, lapseni taitavat nyt olla ”siinä iässä” (sanoisi joku viisaampi).
Varsinainen esitys oli minusta jälleen kerran loistojuttu! Lapsista biisit eivät olleet juuri niitä, joista olisivat tykänneet. Vaan kerrankos sitä meidän maut menee ristiin. Minä taas hehkuin tai leijuin Queenin ja Manhattan Transferin sävellyksistä.
Onneksi kuitenkin vetivät kunnialla loppuun, siis lapset. Minusta tuntuu, että menen syksyllä ottamaan revanssin, ihan itekseni.
Oikeesti, kyllä lapset pitivät esityksestä, mutta ei kai sellaista nyt ääneen sanota! Yhtä noloo, kun kaikki yleensäkin.
Koirajuttu esityksessä oli hyvä. Siis se, kun Ismälä toivoi, että kaikilla olisi koira 
. Kun kaikki ne, jotka astuvat koiran kakkaan, ovat juuri niitä joilla ei ole koiraa… Sitten alkoi Bohemian Rhapsody…josta minulla aina tulee mieleen eräs uneni. Minulla oli olevinaan koira, terrieri, minkä nimi oli… Bohemian Rhapsody!
