Laineiden arkinen aallokko

Minä olin tänään hunnutettu. Ehei, en ollut menossa naamiaisiin, mutta lapset olivat menossa kouluun. Sonnustautuivat Vapun tyylin mukaan hieman erikoisiksi. Aloittivat värjäämällä toistensa hiukset ja se hiusspray tuoksui aivan hirveästi! Miksi ihmeessä niihin on laitettava niin äitelän ällöt hajusteet? Semmonen tuoksu, että maistuu suussa ja kurkussa, kirvelee silmissä ja kutittaa nenää.
Passitin lapset partsille spreijaamaan, mutta niihin hiuksiinhan se käry jäi. En meinannut saada hengitettyä, joten laitoin itselleni hunnun! Sellaisen äitiyspakkauksen riepuharson. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että se on käyttökelpoisin rätti, mihin olen ikinä törmännyt. Voisin vaikka laatia kätevän oppaan ”100 tapaa käyttää riepua”.

Niin, ”hunnun” solmin korvien taakse kiinni ja sain vapaasti hengittää. Hitto, etten ollut ennen keksinyt. Lapsistakin oiva idea, etenkin, jos tarvii niistää, niin siinähän se.
Se tuoksu leijui koko torpassa. Pojat olivat päästään sinisenturkooseja! Pienempi mies oli lisäksi Turtles-kilppari. Neiti oli saanut hiuksensa lilaksi, aika kiva väri… sopi kirsikan punaisen mekon kanssa ja kynsilakka vielä samaan sävyyn. Pakosti tuli mieleen, että mistähän moinen tyylitaju? Minä samanikäisenä kuljin hiukset silmillä ja risoissa farkuissa. Risat farkut eivät olleen muodissa, vaan juutuin aina kiipeillessäni jonnekin kiinni tai olin kovaa juostessani kaatunut.

Kun lapset vihdoinkin lähtivät, panin tuulemaan, siis läpivedon, että pääsin hunnustani. Lupasin ootella lapsia koulusta lämmitetyn saunan kanssa. Vapuksi puhtaana ja hajuttomana…

Iloista vapun aikaa!

Tänään kiiruhdin töistä tukka putkella kotiin. Neiti 12v siellä odotti valmiiksi pakatun laukun kanssa ja sitten ei kun asemalle. Ennen kuin lähdimme, minun oli hyvästeltävä:) – siel junas et ala hyvästelee! Herra 8v oli hyvästellyt jo ennen kuin meni ulos. Herra 10v väitti, ettei tule ikävä, ei todellakaan. Hyvästeli hyvin vähäeleisesti.
Asemalla annoin lapselle rahaa, saatoin junaan ja jäin vilkuttamaan. Kamalaa, siis kerrassaan ihan hirveetä, kun kattelin sitä junaa, kun se lähti. Se vei minun lapsen, kauas pois ja mie en oo mukana. Oli ihan pikkasta vaille, etten alkanut parkua. Minut pelasti parkumiselta arkinen todellisuus – kauppaan oli mentävä.
Tämä olisikin ollut ihan pala kakkua, jollei kyseessä olisi lapseni ensimmäinen junamatka yksin! Äidin kuuluukin olla huolestunut, mutta samalla yritän olla sellainen äiti, että annan lapselleni mahdollisuuden opetella toimimaan omin neuvoin. Tiedän, että kyllä se siellä pärjää, mutta… Eilen illalla selvitin, että jos sattuu jotain? Tyttäreni vastasi siihen, ettei kyl keksi mitään kamalaa, mitä voisi sattua. Minä taas keksin lukemattoman määrän kaikkia mahdollisia onnettomuuksia. Meillä kuulemma on pikkasen erilainen mielikuvitus… niin, voihan se olla niinkin!
Kotona sitten vaihdoin lapseni kanssa monituisia viestejä, mm. miten hän pääsee ravintolavaunuun ja missä on roskis. Sain vaihdossa tiedot, kuin samperin kallista siel ravintolavaunussa oli, kun lähdevesikin ol 2,20!!! On siinä vedellä hintaa. Sitten sain tietää, millasia pöllöjä sinne junan vaunuun oli siunaantunut. Hih, ei vaunua ilman jotain ”häirikköä”.
Nyt kun neiti 12v on saatu junaan, niin seuraavaksi on tyrkättävä herra 10v autoon ja kohti suurta maailmaa. Hän ei sentään lähde yksin. Silti minä olen jälleen vilkuttajan roolissa ja se joka jää rannalle ruikuttamaan.
Herra 8v meinaa myös nostaa kytkintä ja on tilannut itselleen kyydin. Jään yksin. Aina ennen lapseni ovat sentään olleet isänsä luona ja se on melkein kuin olisi kotona. Nyt sitten ympäri kyliä ja pitäjiä. Vaan, tähän on totuttava, sillä tuskin tämä heidän kasvaessaan muuta kuin lisääntyy.

Elettiin 60-lukua ja allekirjoittanut oli 3v. Silloin ensimmäisen kerran kissojen yö herätti minut. Pelkäsin vietävästi sitä karmivaa valitusta. Kissat mourusivat niin vaikeasti kulkiessaan kotimme nurkilla.

Kesällä 1977 oli seuraava kerta. Vietin silloin kesääni tätini luona ja nukuin serkkuni kanssa teltassa, kun heräsin siihen itkuun ja vaikerrukseen. Nousin ylös ja hiivin ulos. Metsästä tullut villikissa ahdisti talon kissaa, joka itki niin sydäntä särkevästi, että annoin vieraalle kunnon lähöt. Tämä toistui muutamana yönä ja herätin serkkuni sitä kuuntelemaan. Eikä muuten uskonut, kun sanoin itkun lähtevän kissasta!

Aikaa pääsi kulumaan. Viime yönä minä sitten heräsin ja ihmettelin, mihin? Sama itku ja vaikerrus kuului pihalta. Nousin ylös ja menin parvekkeelle katsomaan. Kaksi kissaa siellä hiekkalaatikoiden välissä valittivat. Kaukaa katsottuna näytti ihan siltä kuin se toinen olisi kiusannut sitä toista, alistanut liikkumattomaksi. Tarkemmin katsottuna, toinen kissa näytti suorastaan kuolleelta? Voi kehvatsu! Takki päälle ja pihalle.
Kun pääsin lähemmäs, tajusin kuinka olin liikaa. Kissoilla oli riijuut käynnissä ja sain ymmärtää olevani todella häiriötekijä. Kissat siirtyivät ja se hehkeä narttu ruikutti sille kuumalle kollille:
- Älä miuta jätä, ethän, tuu sie vähän tänne sivummalle.
- Enhän mie, mie tuun siun perässä ihan mihin sie haluut, kolli vonkasi.

Katselin niitä tovin, että voi kissan viikset, kun joillain soidinmenot ovat kamalaa kuultavaa. Miten voikin olla niin haikian vaikertavat lemmen luritukset?
Lähdin hitaasti kotia kohti ja mietin, kuinka nekin kissimirrit ovat ”normaalisti” jonkun kotona rauhallisina kotikissoina. Vaikea oli vaan siinä tilanteessa kuvitella, kuinka sellainen hyrräisi matolla, tulisi syliin ja tuumaisi *kurnau*.

Olin päättänyt viedä lapset lauantai-iltana teatteriin. Olin itse haikaillut jo jonkin aikaa, että Loistokämppä on nähtävä. Siispä tein sen, hain liput(kiitos M). Kamala äiti-diktaattori, joka sitten vain ilmoitti lapsilleen, että nyt se on menoa eikä meininkiä.
Suurta hurraa-huutoa en kuullut, vaan jokseenkin jotain jupinaa. Tyyliin, ”onks pakko, boooooring!” On pakko! Olen valinnut seurakseni omat lapseni, ja ei jupinoita, kiitos.
Porkkanana toimii aina hyvin se, että teatterissa on väliaika, jolloin saattaa saada jotain hyvää.
Menimme ajoissa ja saimme rauhassa keskustella teatterin syvimmästä olemuksesta. Eräs ihmettelyn aihe oli se, että miksi teatteriin on pukeuduttava jotenkin paremmin, kun kuitenkin valot sammuu ja istutaan pimeässä? Käykö ihmiset teatterissa siksi, että se on jotenkin hienompaa? Apua, minä taas ihmettelin, kuinka minulla on niin kriittisiä lapsia? Ollaanhan me nyt teatterissa ennenkin käyty ja minä kävisin vaikka joka ilta:). Vaan, lapseni taitavat nyt olla ”siinä iässä” (sanoisi joku viisaampi).

Varsinainen esitys oli minusta jälleen kerran loistojuttu! Lapsista biisit eivät olleet juuri niitä, joista olisivat tykänneet. Vaan kerrankos sitä meidän maut menee ristiin. Minä taas hehkuin tai leijuin Queenin ja Manhattan Transferin sävellyksistä.
Onneksi kuitenkin vetivät kunnialla loppuun, siis lapset. Minusta tuntuu, että menen syksyllä ottamaan revanssin, ihan itekseni.
Oikeesti, kyllä lapset pitivät esityksestä, mutta ei kai sellaista nyt ääneen sanota! Yhtä noloo, kun kaikki yleensäkin.

Koirajuttu esityksessä oli hyvä. Siis se, kun Ismälä toivoi, että kaikilla olisi koira . Kun kaikki ne, jotka astuvat koiran kakkaan, ovat juuri niitä joilla ei ole koiraa… Sitten alkoi Bohemian Rhapsody…josta minulla aina tulee mieleen eräs uneni. Minulla oli olevinaan koira, terrieri, minkä nimi oli… Bohemian Rhapsody!

Lumet, siis ne isot myöhässä tulleet lumet, katosivat yhtä nopeasti kuin tulivat. Kevät on tullut ja sen myötä kaikkea muuta, kuten auton renkaíden vaihto. Tein sen lauantaina.
Ajoin aamulla sovittuun aikaan sovittuun paikkaan, missä isäni jo odotti. Alkoi renkaan vaihto. Minä vaihdoin ja isä vahti vieressä, että kaikki sujuu oikeaoppisesti. Se on selkeästi tekniikkalaji ja se sujuu minulta vuosi vuodelta aina vaan paremmin. Muutaman vuoden päästä osaan tehdä sen ihan yksin, ilman taustatukea.
Pahiten minulle ongelmia tuottaa se, miten oppisin muistamaan, kumpaan suuntaan ne pultit aukeavat. Miten se voikin aina olla niin vaikeaa? Sitten se, kuinka saada se rengas aina oikeaan kohtaan? Sitä kun on haarakyykyssä painava rengas sylissä ja yrittää saada reiät osumaan niihin ”tappeihin”, niin voih! Kuinka se miehiltä jotenkin vaan luonnistuu muka helpommin…
Tällä kertaa löysin tunkin paikat paljon helpommin. Yleensä aina pelkään tavattomasti sitä, että saan tunkin vikapaikkaan ja puhkasen pohjan. Näin ei ole koskaan käynyt, mutta silti se on olevinaan uhka. Renkaat vaihdoin ja kyllähän autosta tuli heti niin menevän näköinen, kun sai kesäkumit alleen.
Sen jälkeen oli pakko lähteä pesuun ja ilmoja tarkistamaan.
Pyysin jälleen isäni mukaan. Osaan kyllä varsin kivuttomasti ruuvata venttiilin korkit auki, mutta loppu onkin hepreaa. Siihen tarvitsisin koulutusta. Se ilmanpainemittari on minulle niin mystinen laite, ettei olla yhteistä säveltä löydetty. Naisille voisi olla helppolukuisempi malli.
Nyt on auto valmiina kesään. Suihkunraikkaana ja kesäkengillä voisi lähteä ihan minne tahansa. Ajoin sen kuitenkin talliin.