…siinäpä kysymys! Aina sama juttu, kun lähtemisen pitäisi tapahtua tuosta noin vain, ilman sen kummempia jahkailuja!
Vaan kun mie jo lauantaina aloin miettiä, lähdenkö seuraavana aamuna kirkkoon. Päätin sitten, että jos herään ajoissa, sitten lähden, mutta toisaalta olisi muutakin tekemistä, ja kellojakin siirretään. Tulin sitten kai siihen päätökseen, etten taida lähteä.
Pyhäaamuna heräsin ihan normaaliin aikaan, mutta kun niitä kelloja siirrettiin, niin kappas vaan, kellohan oli jo vaikka mitä. Join kahvit ja paneuduin lehteen, ja vaikka luin asuntoilmoituksetkin, niin vielä oli aikaa. Naps, päätin sittenkin lähteä kirkkoon, vaikka oli pantava töpinäksi. Peti oli pedattava, naama meikattava ja päälle puettava, joo, on pakko, sillä muuten mie en voi lähteä.
Joku olisi voinut olla lähtemättä säätilaan ja keliolosuhteisiin vedoten, mut mie lähin just sen takia. Satoi vettä ja sekö oli ihanaa, kun ilma oli niin helppoa hengittää ja pilvisellä säällä voi pitää silmät auki eikä tarvitse niin kauheasti kyynelehtiä. Liukasta oli myös, ja kävi kyllä mielessä parin työkaverin kaatumiset, mutta silti lähdin. Matkalla hengästyminen johtui siis lukuisista melkein liukastumisista.
Sain lähdettyä myös sen takia, että oli joku syy haukata happea, saada raitista ilmaa ja liikuntaa. Miulta puuttuu kyky lähtee ihan vaan lenkille, siis kipittelemään sinne sun tänne vailla mitään sen parempaa syytä tai päämäärää. Miul on oltava syy ja kohde. Kirkko on kyllä varsin hyvä syy ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jälleen.
