Karkauspäivänä karkasi muisti, yhdeltä sun toiselta. Sitä oli niin vahvasti liikkeellä, että se tarttui jopa puhelimitse.
Lähdin herra 8 v:n ja neiti 12 v:n kanssa kaupungille ja pian seuraamme tuli myös herra 10 v. Hoidimme asiamme ja kun menimme kotiin, matkamme tyssääntyi alaovelle, sillä kellään ei ollut avainta! Siis koko Ryhmä Rämä ja kaikki NELJÄ avainta kotona! Uskomatonta…
Soitimme isälleni, jolla on vara-avain, ja hän ihan sillä lailla pikkaisen ihmetteli, kuinka me kaikki olimme osanneet jättää avaimet – minä en jaksanut ihmetellä.
Jäimme odottamaan, kunnes pappa tuli pihaan ja vain lähteäkseen takaisin, sillä – turkasen turaus, pappa oli tempaissut takin päällensä ja ampaissut meidän luoksemme unohtaen sen vara-avaimen keittiön naulaan. Eli, joko se muistamattomuus tarttui puhelimitse tai sitten se on sukuvika. Jäimme edelleen odottamaan. Odotusaikana tuli tavattua harvinaisen paljon naapureita, joten ehdotin jo sohvaa rappukäytävään.
Tuli se avainkin sitten sieltä ja kävimme sen kunniaksi kahvilla.
Illan suussa lähdin viemään lapsia isälleen. Juuri kun olimme päässet matkaan, neiti 12 v. muisti unohtaneensa tärkeitä vaatekappaleitaan kotiin. U-käännös ja avain… Lapset eivät ota avaimia koskaan isälleen, joten vain minulla oli avain, ihme. Annoin se neiti 12 v:lle ja vannotin, ettei vaan jätä sitä kotiin. Niin sitten vein lapset ja takatullessa kävin kaupassa ja sitten vein auton talliin. Alaovella oli taas jotenkin déjà vu, kun kaivelin tyhjiä taskuja, enkä löytänyt avaimia… ei samperi! Soitin neiti 12 v:lle, joka siellä nikotteli, että minun avaimeni on hänen taskussaan. Oli laittanut sen heti taskuun, ettei se vaan olisi jäänyt kotiin, kiva!
Taas oli soitettava isälleni, ja nauratti niin, että hän ei meinannut saada selvää, saati uskoa, mitä oikein oli taas tapahtunut. Hain taas auton tallista ja lähdin hakemaan vara-avaimia, jotka olivat lähempänä kuin ne varsinaiset avaimet.
Pitäisikö ripustaa avaimet kaulaan, kun ei edes Muista avain -lappu ovessa auta…
