Laineiden arkinen aallokko

…siinäpä kysymys! Aina sama juttu, kun lähtemisen pitäisi tapahtua tuosta noin vain, ilman sen kummempia jahkailuja!

Vaan kun mie jo lauantaina aloin miettiä, lähdenkö seuraavana aamuna kirkkoon. Päätin sitten, että jos herään ajoissa, sitten lähden, mutta toisaalta olisi muutakin tekemistä, ja kellojakin siirretään. Tulin sitten kai siihen päätökseen, etten taida lähteä.

Pyhäaamuna heräsin ihan normaaliin aikaan, mutta kun niitä kelloja siirrettiin, niin kappas vaan, kellohan oli jo vaikka mitä. Join kahvit ja paneuduin lehteen, ja vaikka luin asuntoilmoituksetkin, niin vielä oli aikaa. Naps, päätin sittenkin lähteä kirkkoon, vaikka oli pantava töpinäksi. Peti oli pedattava, naama meikattava ja päälle puettava, joo, on pakko, sillä muuten mie en voi lähteä.

Joku olisi voinut olla lähtemättä säätilaan ja keliolosuhteisiin vedoten, mut mie lähin just sen takia. Satoi vettä ja sekö oli ihanaa, kun ilma oli niin helppoa hengittää ja pilvisellä säällä voi pitää silmät auki eikä tarvitse niin kauheasti kyynelehtiä. Liukasta oli myös, ja kävi kyllä mielessä parin työkaverin kaatumiset, mutta silti lähdin. Matkalla hengästyminen johtui siis lukuisista melkein liukastumisista.

Sain lähdettyä myös sen takia, että oli joku syy haukata happea, saada raitista ilmaa ja liikuntaa. Miulta puuttuu kyky lähtee ihan vaan lenkille, siis kipittelemään sinne sun tänne vailla mitään sen parempaa syytä tai päämäärää. Miul on oltava syy ja kohde. Kirkko on kyllä varsin hyvä syy ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jälleen.

Maanantaina iltana ajelin sellasen kolmion, että siitä meinasi tulla Bermudan kolmio.
Ajelin kaikessa rauhassa ja paikoitellen jopa auringon paisteessa kohti Helsinkiä. Sen verran on sitä väliä cruisaillut, että matkan teko sujui jouhevasti. Moottoritiellä oli jälleen runsaasti rekkoja, autorekkoja. Vastaantulijoilla autoja täys ja ne mitä ohitin, olivat tyhjiä. Olisin voinut ajaa kyytiin
Helsinkiin ehdin juuri sopivasti ruuhkaan, mutta siellä se kuitenkin jotenkin sujuu tai ehkä minulle sopii se reipas meno, kun ei jäädä jäkittämään. Kun asiat oli siellä hoidettu, oli jo pimeys koittanut ylle maan ja oli lähdettävä kohtia kohti, mutta Lahden kautta. Repsikka oli jätettävä sinne.
Mikäs oli ajellessa, vaan jo Mäntsälän jälkeen yllätti Suomen talvi. Lunta tuli siihen tyyliin, että luulin eksyväni, häviäväni ja katoavani siihen myräkkään.

Kuinkas sitten kävi. Sen verran katosin kartalta, että ohitin kevyesti liittymän kohdan Lahteen ja olin joutua Heinolaan…kunnes sitten siirryin Villähteen kohdalla Lahden tielle. Vein repsikan sinne ja sitten takaisin Kouvolan tielle. Taivaalta satoi edelleen jotain erittäin märkää, mutta oli sen verran selkeämpää, että näin tien. Ei tarvinnut arvaten ajaa. Pahan ”kinttupolun” pätkän jouduin ajamaan rekan perässä ja kuraista suolavelliä lensi tuulilasin täydeltä. Kun vihdoinkin pääsin ohi, huomasin ilman kirkastuneen, ei satanutkaan enää mitään. Taas sitä vaan huomasi, miten mukavaa autolla ajo onkaan!

Vettä sataa! Kevättä ilmassa.
Kotona sen sijaan ei ollut vettä, ei satanut, mikä sinänsä oli positiivista, vaan kun sitä vettä ei tullut kraanasta….

Olin menossa iltavuoroon ja retuuseeraamassa naamaani. Olin juuri pessyt hampaat. Kun olin levittänyt pakkelin ja olisin pessyt kädet, niin vettä – ei tullut! Hana vaan ikävästi röyhtäili ja minä katselin ja kuuntelin sitä kummastuneena saippuat käsissä. Mielessä kävi vauhdilla jos vaikka mitä, mihin ne saippuat huuhtelen, pyyhin. Katselin jopa vessanpönttöä sillä silmällä. Vaan sitten katseeni kohdistui vesikannuun tiskipöydällä ja vieressä olevaan juomalasiin, joka oli puolillaan. Yhdessä kannun veden, jota oli tilkka ja sen vesilasin kanssa sain huljutettua saippuan käsistäni.

Seuraava ongelma olikin munat! Minulla oli munat kattilassa kiehumassa. Evääksi meinasin. Olihan ne saatava viilennettyä, että saa kuoret irti. Taas kävi vessanpönttö mielessä, mutta se meni ohi nopeasti, kun muistin, että saunan lauteilla oli löylyvettä jäänyt kiuluun. Eiköhän sillä kertaalleen lämmitetyllä hikisellä vedellä saada yhet munat huljutettua.

No ei sentään, onneksi, sillä alkoi vesi iloisesti lorista putkistossa! Hienoa, ei se kauaa kestänyt mokoma katkos, mutta kerkesi meikää pikkasen sekoittaa. Kun oli munien huuhtelemisen aika, sain vettä kraanasta. Munat kassiin ja menoksi.

Kevään viimeinen kirjailijavieras saapuu kirjastoon 10.3 maanantaina.
Olen jo aika pitkään sitä valmistellut. Valmistelut ovat sellaiset, että kun saan hoidettua kaikki käytännön järjestelyt, niin loppu onkin sitä psyykkistä hommaa.

Se psyykkinen valmistelu on sitä, että alitajunnassa sitä vaan opettelee tuntemaan sen vieraan, kirjailijavieraan, minulle vieraan ihmisen. Tietoisesti sitä lukee hänen kirjojaan ja etsii netistä kaikkea tietoa. Se, mitä ei tiedosta, on sitten aika jännää. Sitä herää keskellä yötä ja huomaa kuinka on juuri saanut jonkun kuningasajatuksen, mitä kysyä tai sitten se on joku kiva painajainen…

Viimeeksi näin sellaisen painajaisen, että tuleva vieraamme Anja Snellman oli jo tullut Kouvolaan. Olin ollut häntä junalla vastassa ja olimme juuri ruokailemassa, kun hänen puhelin soi. Puhelun päättyessä sain kuulla, että hänen oli viipymättä palattava takaisin Helsinkiin. Just, ja minulle napsahti nakki kertoa kaikille ihmisille, miksi meillä ei olekaan kirjailijavierasta.
Onneksi heräsin siihen.

Kun Petri Tamminen oli tulossa, näin painajaisen, että hän myöhästyy… Niin sitten kävikin, mutta silti hän kerkesi hoitaa illan mallikkaasti.
Nyt, kun menen Anja Snellmanin kanssa syömään ja jos hänen puhelimensa soi, pyydänkö kauniisti, ettei hän vastaisi?

Tulipas käytyä eilen Yleisessä saunassa, mikä tällä kertaa oli Kotkan konserttitalolla. Löylyä heittivät Samuli Edelman, Jonna Kosonen, Juha Tapio ja Otto Kanerva. Huikea bändi heilui myös lauteilla, joten päästiin todelliseen tunnelmaan. Junnun Vainion laulelmat tekivät tehtävänsä ja yleisö oli ihan löylyn lyömä.

Jonna Kosonen yllätti, sillä hänen äänensä oli ihan oikeasti todella mahtava. Kun hän revitteli Kauheaa Kankkusta vaaleat kutrit ja mekon helmat hulmuten, siitä olisi Junnukin tykännyt. Olen muutaman kerran muuten tavannut sen Kauhean Kankkusen, eikä mikään miellyttävä tapaaminen…

Samulilla oli viikset! – aiheuttivat pienoisen hämmennyksen hänen tultua lavalle. Uskottelemme, että ne kuuluvat hänen johonkin rooliinsa, jota hän oli ollut juuri kuvaamassa, sillä muutoin ne eivät kyllä hänelle sovi. Ääni oli viiksistä huolimatta niin ihanan karhea kun hän pani Albatrossin liitelemään.
Albatrossissa Lenni-Kalle nakutteli koskettimilla siihen tyyliin, että ihan jännitti, pysyykö maestro penkillään. Kyllä joku vaan osaa olla taitava.

Juha Tapio lauloi Nestori Miikkulaisesta kuin vanhasta naapurista. Lisäksi niitä biisejä kyllä piisasi. Harmi kun ei ollut käsiohjelmaa, kun päässä ne ei kauaa pysy.

Otto Kanerva juonsi koko skaalan ja lauloi itsekin erittäin hyvällä äänellään muutamia lauluja. Kertoi laulujen lomaan hauskoja kevennyksiä, mm. sen että Junnun ura sanoittajana lähti siitä, kun oli lukenut vessan seinästä: ”Istun taikka kävelen, perse soittaa sävelen”.
Veljeni avasi muuten kerran keskustelun näillä sanoilla. Oli laivalla ja siellä saunassa. Oli siihen saapunut eräs herrasmies, joka oli ”sävelen” päästänyt ja siihen veljeni oli sitten nämä samat legendaariset sanat tuumannut ja sen jälkeen juttua olikin piisannut.

Kotiin tultuani kerroin näistä sanoista neiti 12v:lle, tuumasi hän – aijaa, kyllä hänkin voi mennä vaikkapa jäähallin vessaan, kirjoittaa kaiken sieltä seiniltä ja väsätä biisin ja väittää sitä omakseen…
Että sillee.

Karkauspäivänä karkasi muisti, yhdeltä sun toiselta. Sitä oli niin vahvasti liikkeellä, että se tarttui jopa puhelimitse.

Lähdin herra 8 v:n ja neiti 12 v:n kanssa kaupungille ja pian seuraamme tuli myös herra 10 v. Hoidimme asiamme ja kun menimme kotiin, matkamme tyssääntyi alaovelle, sillä kellään ei ollut avainta! Siis koko Ryhmä Rämä ja kaikki NELJÄ avainta kotona! Uskomatonta…

Soitimme isälleni, jolla on vara-avain, ja hän ihan sillä lailla pikkaisen ihmetteli, kuinka me kaikki olimme osanneet jättää avaimet – minä en jaksanut ihmetellä.

Jäimme odottamaan, kunnes pappa tuli pihaan ja vain lähteäkseen takaisin, sillä – turkasen turaus, pappa oli tempaissut takin päällensä ja ampaissut meidän luoksemme unohtaen sen vara-avaimen keittiön naulaan. Eli, joko se muistamattomuus tarttui puhelimitse tai sitten se on sukuvika. Jäimme edelleen odottamaan. Odotusaikana tuli tavattua harvinaisen paljon naapureita, joten ehdotin jo sohvaa rappukäytävään.

Tuli se avainkin sitten sieltä ja kävimme sen kunniaksi kahvilla.

Illan suussa lähdin viemään lapsia isälleen. Juuri kun olimme päässet matkaan, neiti 12 v. muisti unohtaneensa tärkeitä vaatekappaleitaan kotiin. U-käännös ja avain… Lapset eivät ota avaimia koskaan isälleen, joten vain minulla oli avain, ihme. Annoin se neiti 12 v:lle ja vannotin, ettei vaan jätä sitä kotiin. Niin sitten vein lapset ja takatullessa kävin kaupassa ja sitten vein auton talliin. Alaovella oli taas jotenkin déjà vu, kun kaivelin tyhjiä taskuja, enkä löytänyt avaimia… ei samperi! Soitin neiti 12 v:lle, joka siellä nikotteli, että minun avaimeni on hänen taskussaan. Oli laittanut sen heti taskuun, ettei se vaan olisi jäänyt kotiin, kiva!

Taas oli soitettava isälleni, ja nauratti niin, että hän ei meinannut saada selvää, saati uskoa, mitä oikein oli taas tapahtunut. Hain taas auton tallista ja lähdin hakemaan vara-avaimia, jotka olivat lähempänä kuin ne varsinaiset avaimet.

Pitäisikö ripustaa avaimet kaulaan, kun ei edes Muista avain -lappu ovessa auta…