Laineiden arkinen aallokko

”Vetoketju on liittämislaite, jolla yhdistetään väliaikaisesti kaksi tekstiilikappaletta. Sitä käytetään yleisesti vaatteissa, laukuissa, matkalaukuissa, käsilaukuissa, teltoissa, makuupusseissa ja muissa tekstiileissä. Vetoketju keksittiin vuonna 1891.” – Wikipedia

Siis ikivanha keksintö, vetoketju, mutta miksi se ei sitten vaan toimi? Tai toimiihan se niin ku sillai yleisesti ottaen, vaan aika usein just vetoketju pettää, jumittaa ja aiheuttaa tilanteita, joihin kukaan ei halua.

Kun minulla on pitkä toppatakki päällä, kännykkä siellä takin povarissa, puhelin alkaa soida. Tarkoitus on vain avata hiukan takkia saadakseen sen kapulan käyttöön, niin mitä käy – vetoketju juuttuu juuri niin, etten saa sitä puhelinta. Alakautta ei onnistu senkään vertaa ja minä sentään yritän. Aivan turhaan, sillä puhelimen vaan soidessa, en saa aikaiseksi kuin hien. Kun vihdoinkin saan vetoketjun auki, puhelin ei soi, enää.

Kun poikani on lähdössä kouluun ja laittaa takin päälle, vetoketju menee jumiin ja onko hienon näköistä. Takki on ikään kuin päällä, muttei kuitenkaan, eikä ketään muita kotona. Mikä neuvoksi? Posteljooni. Onneksi on juuri se hetki päivästä kun posteljooni ilahduttaa olemassa olollaan ja auttaa pienen pojan pulasta.

Kuinka kivaa on aina tulla kotiin! Eteisessä on tarkoitus riisua päällysvaatteet naulakkoon ja sitten se tyssää siihen, kun vetoketju menee jotenkin ihan väärille raiteille. Parhaassa tapauksessa niin, ettei takkia saa vedetyksi edes pään yli. Tulee hiki, pakko mennä parvekkeelle riisumaan. Musta takki ja ketju jumissa melkein leuan alla, joten näkyvyys on sitä luokkaa, ettei näe mitään. Tulee mieleen hakea sakset, veitsi, sirkkeli, ihan mitä tahansa, että saisi tilanteen edes jotenkin hallintaan.

Kun kävin paikallisessa rohdoskaupassa ostamassa tavallista isomman lääkepullon, niin jemmasin sen laukkuuni. Vedin vetoketjun kiinni ja hymy huulillani lähdin kotia kohden. Hymy hyytyi kotvasen kuluttua, kun pullon kaula pilkisti iloisesti hymyilevästä laukustani. Jälleen oli vetoketju pettänyt.

Housujen vetoketjut ovat sitten omaa luokkaansa. Niitä minä kyllä arvostan. Takavuosina niin monien farkkujen vetskarit vedettiin apuvoimin ja tongeilla kiinni ja kestivät, minkä kestivät. Olihan se kyl ihan polleeta elvistellä kavereille, monesko vetskari on menossa.
Kukahan keksisi vetoketjun, mikä toimisi tilanteessa kuin tilanteessa, olisi lapsiystävällinen, 10 vuoden käyttöturvatakuu ja minkä väliin ei ikinä jäisi mitään?

Loma on hyvä aloittaa kunnolla ja oikealla irtiotolla. Niinpä lähdin perjantaina töistä paljon tavallista aikaisemmin. Hain kotoa valmiiksi pakatut laukut ja auton nokka kohti länttä. Lapset jätin kotiin ohjeistuksineen siksi aikaa kunnes heidän isänsä haki heidät.

Lahden jälkeen alkoi paistaa aurinko! Siis ihan hyvä, kun loma oli alkanut, mutta jokseenkin se tuntui jo hieman liioittelulta, sillä ei meinannut aurinkolasit piisata sen loisteen kuullotuksessa ja hikeä pukkasi.

Perillä, Suomen Turuus, minua odotti valmis ruoka, wau! Napa killillään oli ohjelmistossa seuraavaksi teatteria, jota pääsin nauttimaan Linna-teatterissa. Olin siellä veljeni vaimon kanssa. Ei muuten meinannut järjestyä kahta vierekkäistä paikkaa, joten itäsuomalaiseen tyyliin siirtelin turkulaisia rouvia sen verran, että paikat järjestyivät. Tosin se piti kahteen kertaan selittää ja sitten he jopa pyysivät anteeksi turkulaista jäykkyyttään. Vastaiskuna mie pyytelin anteeksi, ku oon Kouvolasta .

Lauantaina oli vuorossa kaupunkikierros, jolloin pääasiassa oli tuliaisten hankkiminen lapsille. Sen verran rankkaa puuhaa, että oli piipahdettava Apteekissa hakemaan ”rohtoa” ja tietty Koulun penkillä oli tarjolla ”neuvoa antavaa”. Koulussa oli muuten tarjolla 10v vanhaa olutta ja pakko sanoa, ettei ollenkaan mikä huono maku eli ei ollut pilalle mennyt vaikka olikin niin vanhaa, liekö unohtunut jotenkin…
Jälleen pääsin valmiiseen ruokapöytään ja se on meikä-äipälle luksusta. Sain elämäni parasta poronkäristystä, siis jopa minä, joka en juuri kulinarististista nautinnoista piittaa, tajusin syöväni jotain aivan erityisen hyvää.
Sitten oli saunaa ja illalla piipahdimme katsastamassa Pankissa. Voisi sanoa, että Pikapankissa, sillä ei siellä kauaa istuttu. Vanhaksiko on tullut, kun teki niin mieli ajoissa nukkumaan.

Sunnuntaina oli Taidemuseon vuoro. Aika hulppeassa rakennuksessa uskomaton näyttely Dora Wahlroosilta! Pieni kiertoajelu Turun puutaloasutuksissa ja vanhojen kivitalojen tietämillä ja sitten me taas syötiin.

Kotimatkalle oli hieno lähteä rentouttavan viikonlopun jälkeen. Kiitos ihana veljeni, kiitos ihana veljen vaimo ja suukkikiitokset suloiselle kummipojalleni!
Kyllä nyt jaksaa siivota kaappeja, puunata ja tuunata torppaa kuntoon.

Kävin eilen lääkärissä ja sain passituksen labraan, jossa viihdyin tänä aamuna. Käyn mieluusti lääkärissä ja muissa paikoissa, missä saa istua odotushuoneessa, sillä onhan minulla aina kirja mukana. Varsin oiva paikka lukea, vailla pienintäkään syyllisyyden tunnetta. Kotona, kun uppoutuu kirjaan ja sohvaan, tuntee joskus piston jossain, että voisi tehdä jotain hyödyllisempääkin, kiitos luterilaisen kasvatuksen…

Labrassa toimitaan nykyään aika joutuisasti ja en kerennyt juuri kovinkaan uppoutua kirjaani. Tarpeeksi kuitenkin, sillä oli pakko jatkaa sitä kaiken veriputkiloiden luovuttamisen jälkeen kahvilassa. Siis aivan pakko, koska olin joutunut lähtemään kotoa syömättä ja juomatta, niin oli pakko saada jotain aamiaisen tynkää, edes se kahvikupponen. Asetuin hyvin kahvilan nurkkaan ja kaivoin kassistani sen kirjan ja annoin itselleni luvan nauttia siitä. Kirja oli hyvä, koko ajan se olo, että vielä yksi kappale ja sit vielä yksi…kunnes se loppui. Miten oli hyvä mieli, kirjasta tulee hyvä mieli ja lukeminen on jotain niin ihanaa relaksanttia, että kyllä jaksaa. Onneksi oli sellainen mahdollisuus, perustaa lukunurkka terkkulan kahvioon ja muulla ei niin väliä, kun että kerkee illaksi töihin.

Kirja oli muuten Harry H. jonka vinkkauksen voi lukea Kirjavinkit-sivustolta.
http://www.melankolia.net/kirjavinkit/
Kirjan oli aivan loistavasti kirjoittanut Anja Snellman, jonka voi tavata pääkirjaston auditoriossa maaliskuun 10. klo 17.30. Aiomme puhua niin tästä kyseisestä kirjasta kuin monesta muustakin hänen kirjastaan.
Uskoisin, että siitä(kin) illasta tulee erittäin mielenkiintoinen!

…ainakin minulle
Näin on erittäin helppo ajatella, elää ja asennoitua. Kannattaa kokeilla.
Olen syntynyt tässä kaupungissa ja ollut aina sitä mieltä, että haluan asua ja elää täällä. Niin sopivan kokoinen kaupunki juuri minulle ja monelle (tosi monelle) muulle.

Lapsuuteni elin keskustassa ja leikin pitkin pihoja, joko kavereitten kanssa tai yksin. Puistoissa oli jos vaikka mitä hauskoja vempaimia. Jaakonpuisto oli olevinaan niin kaukana, mutta siellä oli pakko käydä, kun siellä oli paras pomppulauta. Se oli iso, valtava lankku, missä oli autonkumit ja siihen mahtui vaikka kuinka monta penikkaa. Puiston allas oli myös se, missä kahlailtiin ja joskus jopa uitiin….

Tuli sekin aika, kun Kouvola vaan alkoi tyrkkäämään ja oli ihan pakko nähdä jotain muuta. Pakkasin laukun ja lähdin, mutta en koskaan niin, ettei olisi ollut kotia Kouvolassa. Ärsytin ihmisiä joka paikassa sillä, että kykenin asumaan kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta se sopi minulle. Minusta oli aina kivaa lähteä Kouvolasta, mutta vielä ihanampaa oli se paluu.

Nyt sitä on jo niin vanha, ettei tulisi mieleenkään lähteä, ei jaksaisi, eikä voisi roudata lapsiakaan vieraaseen paikkaan. Kouvolasta on mukavaa tehdä reissuja muihin kaupunkeihin, mutta koti pysyy aina täällä ja kaikki tietävät, miten kotiin paluu lämmittää sydäntä!

Minua ihmetyttää ja kummastuttaa monta pientä asiaa. Olen jo pitkään tuuminut, että mikä kumman systeemi laittaa kerhot, koulut ja päiväkodit aina vuodesta toiseen askartelemaan samoja juttuja.
Kerhoaikoina lapset duunasivat esimerkiksi niitä aurinkoja, joita sitten näki joka kodin ikkunassa, missä oli lapsi kerhossa. Päiväkodissa sama juttu…
Nyt sitten, kun kaikki lapset ovat koulussa, meille ilmestyi kotiin vihreä, huopakankaasta tehty kilpikonna. Tosi kiva, mutta se oli järjestyksessä jo kolmas.
Silloin aloin miettiä, onko opettajien ihan pakko teettää oppilailla aina ne samat työt. Kuka ne keksii ja säätää? Vai onko joku keksinyt, että se vaan on niin kivaa, kun kerätään vaikkapa viisilapsiseen perheeseen kilpikonnaperhe. Siis jotenkin kallistun johonkin ylipäähallitukseen, joka säätää nämä askartelut tai sääti joskus ammoisina aikoina. Uskon, että kaikilla opeihmisillä on mielikuvitusta askarteluun….
Meille tuli juuri Fortuna-peli, hieno, mutta yksi kyllä riittäisi.
On muitakin asioita, jotka ovat ihmetyttäneet.
- Jos Alkon myyjä tietää, miltä minkäkin pullon sisus maistuu, niin maistavatko he niitä ja kuinka usein…
- Pelkäävätkö hammaslääkärit hammaslääkäriä?
- Antaako laborantti pistää itseään ilman paniikkia?
Ihme ja tumma, juokse sinä kumma kun tuo taivas on niin humma!

Eilinen ilta meni niin kiville, että paukku. Kun tulin töistä kotiin, ajattelin ottaa sen kunniaksi bissen. Kaadoin oluen lasiin ja rojahdin sohvalle. Luin lehteä ja asensin tuopin lattialle. Samalla, tehokkaana äiti-ihmisenä, lämmitin ruokaa. Kuinka sitten ollakaan, niin poikani osui sinne sohvan tietämille ja KLONK, sinne meni oluset, sohvan alle, PRKL! Asiaa lohdutti vain se, että minulla oli kaksi vielä jäljellä…ei silti ollut innostavaa pestä oluella lattiaa:(

Sitten sippasi tietsikka, alkaa olla normaalia, mutta minä vaan en totu siihen ikinä. Näyttö pimeni. Yritin soittaa Katariinalle, ei vastannut, sitten hänen isälleen, ei vastannut…aijai, mite alko jo keittää!
Kun mietin, mitä nappeja piti painaa, niin poikani sanoi, että hän painaisi sitä nappia, millä äitin saa takas hyvälle päälle…byääh!
Seuraavaksi tuli mieleen, kuinka saada se digiboksin kello toimimaan oikeaan aikaan. Luin koko ohjekirjan, mutta ei sanaakaan kellosta! Kaikkea muuta oli kyllä selvitetty, mutta ei sitä samperin kelloa ja meillä se tikittää jo 4 minsaa eellä. Nauhoittelepa sitten siinä.

Saunan jälkeen tyttäreni soitti eikä osannut isänsä luota neuvoa muuta kuin että soita naapurin M:lle. Soitin, mutta numero ei ollut käytössä! Laitoin viestin toiselle naapurille, jolta sain uuden numeron. Soitin uuteen numeroon, ei vastannut. Lähdin saunaan.

Löylyn lyömänä yritin uudestaan oikein hellin käsin saada tietokoneen toimimaan, turhaan. Naapurini M soitti minulle, neuvoi ja opasti ja silti ei saatu näyttöä toimimaan. Viimeinen kuuma vinkki oli se, että piuhat irti ja hyvää yötä!

Pyhäaamun ratoksi reippaana koneen kimppuun. Rauhallisesti laitoin sen ja sen töpselin ja ruuvailin niitä tiukempia ja sit avasin koneen ja voilà, homma pelitti ja olin laulaa riemuserenadin. Seuraava ihme tapahtui, kun digiboxi alkoi jäkittämään. Kasper otti töpselin irti ja laittoi takaisin ja taas! Ihme, digiboxi alkoi myös pelittää eikä siinä kaikki…kellokin meni oikeaan aikaan!

Siis voi jehna, töpselit irti ja homma toimii! Miten myö tultais toimeen ilman naapureita!