Laineiden arkinen aallokko

Meillä eivät kukat oikein viihdy! Se on totinen tosi. Onko meillä feng shui jotenkin huonosti, vai mikä, mutta taas oli yhden ruukun hautajaiset eilen. On saatu kukoistavia ruukkukasveja aina sillä selvityksellä, kuin helppoja ne ovat ja pärjäävät vaikka missä, paitsi meillä.
Montaa kukkaa ei enää olekaan, kun kuolema korjaa satoa. Eilen heitetty kukka oli se sellainen helppo kukka, saint paulia. Mie kattelin sen kuolinkamppailua muutaman päivän ja sitten pidin hautajaiset. Sillä oli ihan samanlainen kaveri vieressä, joka elää, toistaiseksi. Paikasta se ei siis voi olla kiinni. Se johtuukin siitä, kun mie en oo ”hortonoomi horttanainen”!
Joskus meillä kukka on kuollut janoon. Useimmiten meillä kastelu toimii niin, että eräs kukka nuupahtamisellaan näyttää, että nyt olisi ryypyn aika. Silloin kastelen kaikki ja taas on kaikki hyvin. Vaan kerran yksi kukka oli niin herkkä, että ei selvinnytkään. Pudotti kaikki lehdet, ja kun jäljellä oli vain varret, Kasimir tuumasi, että jos muistaisi joskus kastella, niin kukat ei kasvaisi pelkkiä keppejä.
Erään kukan kanssa kävi niin, että minä kyllä muistin kastella, mutta niin muisti Kasimirkin, kaiken varalta. Se kukka kärsi hukkumiskuoleman.
Mikä sitten kaktuksille tulee, se on hämärän peitossa. Kasperille hankittiin hieno kaktus, kaksi piikkistä patukkaa. Kysyimme ohjeet ja saimme tietää, että kastelu kerran kuukaudessa. Eipä aikaakaan, kun toinen patukka kaatui! Lopuksi kaatui, luultavasti suruun, se viimeinenkin, ja se siitä. Viikon verran mietittiin, kuka ja miten hautaa ne piikkiset raadot.
Leikkokukat ovat parhaita. Niiden ei ole tarkoituskaan kukoistaa kuin hetken, ja sitten ne voi surutta nakata pois ja hankkia taas uudet!

”Yskä on keuhkojen ilman äkkinäinen puristuminen äkkiä raottuvien äänijänteiden välitse. Tällöin poistuvat henkitorvesta ja sen haaroista sinne joutuneet vieraat aineet, lima yms. Yskää sanotaan kosteaksi, jos siinä erittyy limaa, ja kuivaksi, jos limaa ei erity. Yskä on yleistä monissa hengityselinten taudeissa, toisinaan sivuoireena muissakin taudeissa. Se on aina taudin oire, ei mikään erityinen tauti.” (Wikipedia)

Meillä yskitään. Sanoin yskijä-pojalle, että käsi suun eteen. Nuorempi sanoi siihen, että onko ihan pakko? Hän vois yskiä ennemmin vaikka peiton alla, kun laittaa käden suun eteen. Käteen yskimisessä voisi olla se mahdollisuus, että kaikki mahdollinen olisi sitten kädessä. Niinpä ja sitten se siitä kädestä leviää ties minne. Ei ihme, että pyydetään pesemään käsiä. Sano sitten käsipäivää näin tautisena aikana. Ei tiedä levittääkö vai saako jotain.
Kun Katariina oli pieni, yritin jo häntä opettaa laittamaan kättä suun eteen. Katsoi minua kuin vähämielistä, ettei varmana laita! Hyi olkoon, jos vaikka aivastaa ja sitten olisi kaikki räkä kädessä?!

Käsittäisin käden suun eteen panemiseen joko äänieristeeksi tai jonkinmoiseksi hienotunteisuudeksi ellei sitten huomion herättämiseksi, että minä tässä nyt ryvin. Mitä sitten olisi tehtävissä? Joku nenäliina, paperi tai pyyhe aina mukana tai edes perässä. Mihin sen sitten laittaisi, kun siihen on pärskinyt? Ei kai taskuun, niin kuin ammoisina aikoina.
Parasta olisi kai kääntyä toiseen suuntaan yskiessään tai muuten pärskiessään.

Minua taas aivastuttaa joka päivä ja se minun kohdalla normaalia. Väitän kuitenkin olevan ihan terve . Jo silloin kun Katariina oli pieni ja menin hakemaan sitä vanhemmiltani, tyttö tunnisti äitin tulevan, kun alaovelta kuului aivastus. Allerginen aivastus ei tartu!

… kun minä olin autokoulussa, se oli vuosi 85. Kuorma-autokorttia heti rempseästi vaan saamaan. Veljeni kanssa yhtä aikaa, ja olihan se koulu. Teoria oli kamalaa enkä ymmärtänyt juuri mitään. Parasta oli se autolla ajelu. Vaikka millään en meinannut keretä niiden välikaasujen kanssa. Ne opetettiin, vaikka auto kulki ilmankin.
Kirjallisista selvisin, kun opettelin vastaukset ulkoa. Siis kun oli kysymys, niin minä opettelin vain, että mikä vastaus oli oikea: a, b vai c. Nykyään sellainen ei onnistuisi. Saisinkohan edes korttia…
Inssi oli kamala! Ennen inssiä Terävän Leksa ajelutti minua ja sanoi, että hyvinhän se menee, ei kun onnea inssiin. Minä siis luulin, että pärjään, mutta kun inssi hyppäsi kyytiin, iski paniikki! Kerta kaikkiaan, kukaan ei varmaan ole ikinä ajanut niin tökerösti ja tehnyt niin paljon virheitä.
Tein siis kaikki mahdolliset virheet, jopa sellaiset mitä en ollut yhdelläkään ajotunnilla tehnyt. Ajoin punaisia päin, auto sammui risteykseen, kun piti kääntyä vasemmalle, käännyin oikealle… Voi herttinen sentään, vieläkin nousee hiki pintaan, kun muistelee. Sanomattakin selvää, että se ajo oli hylätty!
Menin autokoululle ja olin ihan rikki, etten ikinä saa korttia kun sillä lailla panikoin ja haukuin inssin aivan h……ttiin! Sain muuten NELJÄ lisätuntia! Ne menivät niin, että ope sanoi minulle – ajele ihan minne tykkäät! Veti hatun silmille, nosti jalat kojelaudalle ja kuunteli radiosta jotain urheilua. Minä ajelin .
Sain loppujen lopuksi sen inssin läpi, kun olivat kai etsineet minulle sellasen inssin, joka osaa käsitellä ”hysteerisiä” naisia.

Lauantai oli semmoinen leipuripäivä.
Aluksi mentiin Kotkaan katsomaan Leipurin kaunista vaimoa. Kaunis oli ja aika paljon muutakin, mutta sai anteeksi. Leipurilta leipominen onnistui paitsi silloin, kuin se kaunis vaimo kuutamossa katsoi nuorempaa…
Minäkin, sitten oikein innoissani, en katsonut kuutamossa nuorempaa, vaan päätin leipoa. Päätös oli kohtuullinen, sillä tämän perheen nuorimmainen viettää synttäreitä. Tartuin toimeen reippaana, vaikka on pakko myöntää, ei minun lajini. Silti sitä vaan kuvittelee toivorikkaana selviytyvänsä hommista suorastaan käden käänteensä. Voisi jopa laulaa, ”työnnän pullat uunihin…”.
Katariina jo kerkesi kuitata, että kyllä huomaa, etten sie paljoo leivo. Kivaa rohkaisua alkoi tulla. Silti pojat jeesasivat ja saimme sen kakkupohjan uuniin. Sillä aikaa väänsin pullataikinaa. Mustikkapiirakkaan otin ostetun pohjan sulamaan. Kun oli aika ottaa kakkupohja uunista, minulla edelleen se taikinan teko tuskaisesti työn alla. En siis kyennyt tekemään mitään? Pojat ottivat kakkupohjan uunista minun ohjeiden mukaan ja kumosivat sen. Sitten alkoivat valmistaa mustikkapiirakkaa. Katariina oli laitettu suunsoiton ja väärän asenteen takia jäähylle.
Kun ”tyyris tyllerö” oli saatettu kohoamaan, niin tartuin kakkupohjaan. Otin sen vuoan sen kakun päältä ja mitä ihmettä??? Reikä keskellä kakkua! Siis se koko kakku olikin ollut sisältä täysin raaka. Pinna paloi ja oli hilkulla, etten alkanut itkemään. Kakun raato roskiin ja miettimään, mistä munia? Munat loppu ja fiilis nollassa. Naapuriin, ja siellä oli munia ja pyysin varmuuden vuoksi koko kennon. Sain pari kakunpaistovinkkiä kaupan päälle.
Pullat olivat vuorossa seuraavaksi, mutta se taikina….mitkään jauhot eivät meinanneet piisata, kun se tyyris tyllerö vaan liimautui minun sormiin ja pöytään, kaulimeen ja veitseen ja vaikka mihin. Minun olisi mieli tehnyt paiskata koko samperin taikina ihan mihin vain. Jauhoja oli joka paikassa ja minun sisuksissa keitti.
Päivänsankari sanoi, että kaikki tämä tuska vain hänen takiaan. Niin, mitäpä äiti ei tekisi lapsiensa takia. Pullantuoksuista superäitiä minusta ei kyllä saa.
Yritin epätoivoisesti työstää korvapuusteja ja kun saatiin ekat ulos uunista, kaikki lapset maistoivat – ja halusivat lisää! Vein naapureillekin! En nimittäin ihan heti aio leipoa. Ou jee, hyvä kun maistuu, minulle ei maistu!

Huonoja suhteita on ilmassa.
Meillä eräs huono suhde on leivänpaahtimen ja palovaroittimen välillä. Leivänpaahdin kai jotenkin ärsyttää palovaroitinta, joka sitten suuttuu vallan kauhiasti ja sitä mekkalaa ei kuuntele kukaan. Näin kävi taas, kun poika yritti paahtaa. Mitä lie merkkejä antanut paahdin palovaroittimelle kun aloitti sen kimeän vinkumisen. Oli toimittava nopeasti, ennen kuin paloauto kerkee pihaan . Piti kuulemma nappia painaa, että tokenee. Ennen kun sinne napille yletti, oli otettava tuoli. Kun sitten yletti, niin eihän mokoma ollut millänsäkään, vaikka painoin niin, jotta peukalo oli mennä sijoiltaan. Neuvoja tuli…irrota patteri! Se ei olekaan mikään kakkupala, vaan kun sain sen patterin, niin siinä roikkui pari häntää….hännällinen patteri? Tais olla entinen palovaroitin.
Kun tuskailin, että kuin moni naapuri mahtoi pelästyä, niin lapset lohduttivat: – Tuskinpa vaan, kyllä ne tietää, että me taas käytettiin leivänpaahdinta.
Kerran aiemmin, kun en ollut kotona, niin oli käynyt samoin ja olivat lapset hakeneet naapurin hätiin. Pitäisköhän meidän uusia leivänpaahdin…ja hankkia uusi palovaroitin? Joku kertoi, että kun palovaroittimen patteri on lopuillaan, se on jotenkin ”herkillä”. Just, no sit ymmärrän, sillä kun minulla on patteri lopuillaan, olen todella ”herkillä” ja vingun joka asiasta.

Huono suhde on myös minulla ja digiboksilla.(Yllättävää, vai mitä?) Tänään otimme taas yhteen niin, että olisi tehnyt mieli tempaista sitä lekalla vaan ei ollut sitä lekaa. Kyttäsin ohjelmaa, jonka olisin tosta noin vaan nappia painamalla tallentanut. Mutta – on se jo opittava, ettei nappia painamalla vielä mitään tapahdu. Olisi pitänyt osata tehdä vielä jotain muutakin ja siihen loppuivat vähäiset taitoni. Nakkasin kaukon nurkkaan ja suljin telsun. Ei kai se niin tärkeää sittenkään ollut.

Pesukone oli hiljentynyt sillä välin, joten ajattelinpa ripustaa pyykit kuivumaan. TÄH? Pesukone, johon olin sentään jotenkin luottanut, oli minut pettänyt. Lintsannut linkouksesta. Miten se saattoi tehdä sen minulle? Onko minun sitäkin vierestä vahdittava, että hommat hoituu loppuun asti.

Näitten huonojen suhteiden takia tarttisin kohta jotain ”valtakunnan sovittelijaa”. Joku ryhmäterapia tai mikä tahansa, että saisin edes jonkinmoisen suhteen näitten teknisten vimpaimien kanssa, jotka saavat minut pian ennenaikaiseen hautaan.

Ihanaa, koulu alkaa ja sen myötä meidän perheen arki asettuu omiin uomiinsa. Lapsilla on ollut se kaiken syksyä odotettu joululoma, ihan kiva, mutta vielä kivempi, kun se päättyy…
No kyllä, kyllä, äidin näkökulmasta katsottuna se on varsin helpottavaa. Lapset saavat edes kerran päivässä sen lämpimän aterian . Ovat poissa kotoa ja jatkuvasti toistensa kimpusta. Minulla todennäköisesti vähenevät ne puhelinsoitot, joissa sain kuulla mm. seuraavaa:
- Äiti, K tiskasi ja kasteli samalla minutkin!
- Äiti, K petasi sinun petisi tosi huonosti!
- Äiti, K on kiusannut koko aamun!
- Äiti, tuo maitoa ja kanelia!
- Äiti, mie haluun rahaa uuteen pipoon, mie haluun Heseen, mie haluun sitä ja tätä ja sillee ja tällee ja sinne ja tänne…..APUA!
Yhtään ei ole jeesannut se, että äiti on nyt töissä! Ei voi tulla erotuomariksi ja rankkareita antamaan, eikä omista rahaa töissä sen enempää kuin kotonakaan. Kaupassa sentään voi poiketa kotiin mennessä.
Vaan kun se siunattu koulu alkaa, niin mikä helpotus. Voi rauhassa olla töissä ja kun tulee kotiin, kysyä lapsilta:
- Kuinkas se koulupäivä meni ja oliko hyvää ruokaa?
Vastauksina yleensä:
- Ihan…
- Mitäs ruokaa meillä oli? Et viittis kattoo sieltä listasta…
- Nyt on kyllä kamala nälkä.

Kyse ei ole nyt meidän olohuoneesta, tai meidän ja meidän…
Unohdetaan se olohuone, missä kirjoitan tätä tekstiä ja siirrytään hivenen isompaan olohuoneeseen. Tätä isompaa olohuonetta on viime aikoina pikkasen tuunattu, joten se alkaa näyttää entistä viihtyisämmältä. Se on meidän ja teidän, kaikkien kansalaisten oma olohuone. Allekirjoittaneen viihtyvyyttä siellä lisännee se, että siitä maksetaan hänelle palkkaa. Palkan vastineeksi hän sitten viihtyy siellä lähes päivittäin…
Nyt olisi tarkoitus houkutella ihmisiä käymään. Tulkaa hyvät ihmiset katsomaan, kuinka komiat uudet istuimet, sohvat ja pöydät meillä ja teillä on! Niin on soffalla näköä ja pehmyyttä, että ihan tekisi mieli ottaa hyvä kirja ja heittäytyä lukemaan sitä. Tekisin sen, mutta siitä minulle ei makseta, joten annan sen huvin ilomielin muille.
Pakko sanoa, että jo oli aikakin. Ne kamalat wanhat kalusteet pääsivät nyt kierrätykseen. Osa niistä oli juuri niin vanhoja kun itse rakennuskin. Aika vanha, kun olin silloin 10v ja kävin olohuoneessa satutunnilla.
Pöytien pinnat aikaa sitten hävinneet ja tuolit vinkuivat ja narisivat kuin maakellarin ovet. Nyt ei muuten narise, vaan hivelee silmää ja mieltä.
Tervetuloa KIRJASTOON! Istahtakaa toviksi sohvalle ja viihtykää!