Laineiden arkinen aallokko

Taas ollaan siinä pisteessä, että vuosi vaihtuu. Sitä pitäisi juhlia, miksi?
Onko se nyt niin kovasti juhlimisen aihe? Minä olen jouluihminen, mutta uusi vuosi on vappuun rinnastettava ”turha juhla”. En ole sitä juuri ikinä sillai juhlinut. Aikoinaan olin aina töissä ja nyt kun minun työpaikkani on kiinni pyhinä, niin olen kotona.

Onneksi on lapsia, joiden kanssa juhliminen on hauskempaa kuin aikuisten. Ollaan kotona, syödään jotain herkullista ja ollaan yhdessä. Ehkä pelataan ja katellaan tölsää ja höpötellään pehmosia. Ei tehdä uuden vuoden lupauksia. Ei mennä ulos kun voidaan katella ikkunasta ilotulituksia. Ei surra menneitä, eikä tulevia, vaan eletään sillai kaiken aikaa, tätä päivää ja hetkeä. Siinä se onkin se elämisen jippo.

Jos nyt vaihtuisi vuosi ilman suuria suruja. Ettei monessa kodissa lapset kärsisi vanhempien juhlimisesta. Kävisi se vaihtuminen ihan rauhallisesti, ettei sattuisi ketään, millään lailla.

Nyt tarttee opetella uusi vuosiluku. Paljon kirjeitä kirjoittavana sen päivämäärän rustaa monta kertaa väärin, mutta kyllä se kesään mennessä alkaa jo sujua.

Rauhallista Uutta Vuotta ihan kaikille!

Puu olisi hankittava, kuusipuu sisälle ja tupaan joulua tuomaan, tunnelmaa luomaan. Mistä ja millä sen saisi, sama juttu joka joulu. Joskus se on meille tuotu ja eräänä jouluna sitä etsittiin joka paikasta. Metsästä en kuitenkaan etsi. En, vaikka kuin on yllytetty. Millä minä sen poikki saisin ja kun sitä kotio raahaisin, niin kilometrin päähän naama ”huutaisi”: tässä ollaan luvattomilla asioilla.
Kerran saimme joulukuusen ostettua paketissa, sukassa. Erittäin helppo tuoda autolla kotiin. Kun se sitten avattiin, se paljastui varsin alatuuhoseksi, erittäin kaunis kuusipuu levittäytyi kotiimme. Mikäs siinä. Loppiaisena, se alatuuhonen ei ollutkaan enää kiva ja kaunis. Se oli saatava ulos, eikä se ollut helppo juttu. Meillä oli silloin uudet parvekelasit ja minä tekniikan ihmelapsena tunnettu, en saanut niitä auki. Oli pakko viedä ulos ovesta. Kuusi hannasi vastaan ja kun rempasin sen väkivalloin, niin varmana 21kg neulasia kattoi kynnyksen ja rappukäytävää, ja hissiä ja ala-aulaa… Vein melko tyhjän rangan jätekatokseen. Sitten siivoamaan. Keräsin ja lakasin neulasia ämpäriin, joka sitten välillä putosi rappusista.
Minulla oli kuuma, ulkoisesti ja sisäisesti. Reilun tunnin uurastuksen jälkeen homma oli saatu päätökseen. Makasin sohvalla aivan raatona ja otin olusen.
Nyt se kuusonen olisi siis jälleen saatava. Otan apumiehen(8v.) mukaan ja lähdemme etsimään. Se olisi oltava tarpeeksi pieni, että mahtuu ovesta ja tarpeeksi lyhyt, että sopii jalustaan. Ei ole sahaa, ei kirvestä, mutta hanskat on. Oi kuusipuu, oi kuusipuu…

Suoraan töistä glögille…tai oikeastaan otin sherryä, makeaa sherryä ja heti alkoi ensimmäiset tunnelmat, Puer Natus in Betlehem ja piparit tuoksuivat. Alkoi aivan uskomaton tunnelma, näin jopa Karpon joulupaketin.
Lumettomuudesta ja sysipimeydestä huolimatta oli White Christmas. Kuulin huilun ja kanteleen, olin näkeväni Tähti tähdistä ja se oli todella upeaa. Pakko oli todeta sen jälkeen, Kaikki ei voi olla enkeleitä ja sen toteaminen nosti vedet silmiin ja tuntui sydämessä asti.
Rauhaa, joulurauhaa…ah, miten rauhallista ja niin jouluista. Entäs sitten Sika? Ihan kiva sika, paitsi ei läheskään niin kiva tai söpö kuin joulupukin Petteri! Sellaisesta Petteristä en ole osannut uneksiakaan. Se karvaturri näytti kyllä ihan pystykorvan kaikista suloisimmalta versiolta(vaikka ei kyl ollu pystis). Oli varastaa show`n ihan vaan söpöilemällä.
Välillä käytiin ottaas pikkasen lisää sherryä, siitä sinisestä pullosta…
Mitäs siitä seurasi…tipetappia kaikilla eri variaatioilla ja joulurunoja ja voi olla, etten olen iässään nauranut niin paljoa runon lausannasta ja – vakuutan, ettei se johtunut sherrystä, vaan – lausujista.
Karpot ja Varpuset, Luciat ja sitten ne Seitsemän Veljestä…siis juuri se pätkä, jota me kunnon Olviretkeläiset(olutseura) olemme kuulleet kuin mantraa, heh, tulipas vallan tutunoloinen olo.
Potin räjäytti Tiernapojat, äh, ei kun Tiernakaupungit; Kouvola(kuningas, kröhm), Kuusankoski, Jaala ja ne poissaolevat, paitsi Elimäki, joka rimputteli mandoliinia(olikohan se se?). Voi kehvatsu, ku minnuu nauratti, niin jot ihan olin haleta.
Mite ol lystii! Tämän lystin sain kokea Kouvolan teatterissa, jonka pettämätön sakki oli taas vääntänyt ihan kivan paketin kasaan. Kiitos, mie oikein niijaan.
Pimmeen puiston läpi mie sillai ikkää ku tanssahtelin kotio päin Merry Xmas The War Is Over…

Nyt elämme korttien aikaa. Monessa kodissa on kirjoiteltu joulukortteja. Onneksi. Minä, joka olen niin vimpan päälle hurahtanut kortteihin, olen onnesta mykkyrällään. Odotan taas valtaisaa korttimäärää. No, kyllä meille noin satakunta korttia napsahtaa. Osa niistä on helmiä, korttien aatelia, jotka laitan kokoelmiini. Osa lähtee kiertoon muille keräilykavereille tai arkistoin aika lailla kookkaaseen laatikkoon.

Minua suorastaan harmitta, kuinka postikortin asema on jäänyt aika huonolle, kun sähköiset postikortit valtaavat sijaa. Silti, niin kortin kuin kirjeenkin, haluan saada käteen, kosketella ja katsella sitä. Arvostan sitä todella. Joku on hankkinut kortin ja postimerkin ja vaivautunut kirjoittamaan minulle kortin ja sitten postimies pudottaa sen luukusta ja tekee minusta hyvin iloisen.

Olen etsinyt erästä korttia, jonka haluaisin lähettää ystävälleni. Se on Sven Nordqvistin Mimmi-lehmä-kortti. Kortti on lähes musta, koska siinä on myöhäinen talvi-ilta, Mimmi-lehmä pyöräilee kotiinsa. Ollaan maalla ja kortin valopisteet ovat taivaalla tuikkivat tähdet, talon ikkunoista loistavat valot ja Mimmi-lehmän pyörän lamppu. Niin kaunis ja hyvää mieltä hehkuva kortti.

Nyt pidetään korttitalkoot! Kaikki pöydän ympärille ja yksi liimaa merkkejä ja toinen kirjoittaa osoitteita ja seuraava toivotuksia. Tosi kivaa! Etenkin moni vanhempi ihminen ilahtuu varmasti! Joulumieltä!

Kaikin puolin ihanaa, kun on itsenäinen ja asuu itsenäisessä maassa.
Itsenäisesti juhli itsenäisyyttä edellisenä päivänä Olutseuran kanssa tullen itsenäisesti kotiin autolla ja säälliseen aikaan. Ihan itsenäisesti oli tanssinut juhlissa sukkasillaan, jättänyt korkeat korot suosiolla pöydän alle.

Itsenäisyyspäivän aamuna heräsi aikaisin, joi kahvia ja luki lehdestä ketkä saavat prenikoita Itsenäisyyspäivänä. Lähti sitten kirkkoon, missä oli Jumalanpalvelus Suomen Itsenäisyyden kunniaksi. Ihmetteli siellä, missä oli kirkkokansa, ei uskaltanut laulaa (olisi ollut liian itsenäistä), kun oli niin vähän ihmisiä.

Kotona vaan itsenäisen itsekkäästi vietti aikaa ollen ja maaten.
Iltaa kohden alkoi Itsenäisyyden vietto valjeta. Kynttilät sytytettiin ja pöytä katettiin. Herkkua oli siinä monenlaista, lasten valitsemia. Kukin heistä oli saanut saman verran rahaa ja saanut ostaa jotain hyvää, mutta ei samaa kuin toinen. Antimet olivat herkulliset.

Tavallinen suomalainen katsoo telsusta Itsenäisyyden juhlaa. Istuu omalla sohvallaan ja mutustaa suun makuista. Nauttii rauhasta, siitä kun kaikki on niin hyvin.

Eka adventti ja hoosianna! Olis pitänyt mennä kirkkoon laulamaan (kun kotona ei saa). Laiskuuttani en saanut lähdettyä, vaan lojuin sohvalla kuin olmi. Kerta kaikkiaan niin hirveässä lorvikatarrissa, ettei varmaan ihan heti oo ollut. Moiseen lorvimiseen en keksinyt syytä, vaikka kuin mietin ja kaivelin. Edellisenä iltanakin olin vain katsellut tölsää ja nippanappa saanut dekkarin katsotuksi ennen nukahtamista.
Ei se mitään, sohvalla viltin alle kuului Hoosianna… Tölsästä tuli jumalanpalvelus ja jo ensi sävelet uruilla, niin Kasper sanoi: Hoosianna! Ihmettelin mistä tiesi, kun minä en tunnistanut. Tälläistä sattuu nykyään aika usein, että muna on viisaampi kanaa.
Koulu on tehnyt tehtävänsä…
Viimeistään silloin alkoi harmittaa, etten tullut lähteneeksi kirkkoon. Olisi siellä saanut laulaa Hoosiannaa oikein sydämensä kyllyydestä, eikä kukaan olisi huomannut jos olisi vetänyt nuotin vierestä. Kotona sen jotenkin vaan aina joku huomaa.
Kynttilä sytytettiin puolen päivän aikaan, Kasimirin sitkeän painostuksen ansiosta. Poika oli niin kovasti sitä mieltä, että adventtina on sytytettävä kynttilä ja käveli kynttilä ja tikkuaski kädessä perässäni. Kun sain ruuan valmistettua, niin sen kunniaksi oli hyvä sytyttää kynttiläkin.
Ihanaa lorvimista jatkoin lähes koko adventin, paitsi että kävin Mylsässä teatterissa, mutta se ei suurta ponnistusta vaatinut.
Adventista se alkoi, jännittävä joulun odotus!