Juhlat ovat tulossa, ja ei ole sitten mitään päällepantavaa. Näin se menee lähes joka naisella, paitsi että minun kohdallani se oli totta.
Jos tarvitsee olla joku retonki, sellaista ei löydy. Lahkeita kyllä oli kaapissa vaikka kuinka, mutta ei helman helmaa. Kaupoissa ramppaaminen on kamalaa, joten ei sinne. Vaan löysin juhlakoltun netistä. Lasten kanssa yhdessä valkattiin äitille hiano lenninki.
Kasper kerkesi ehdottaa verhoja. Raapaisisi verhot päällensä, käyttäisi ensin naapurissa ihan pikkasen kursituttamassa ja eikun menoksi. En ihan lämmennyt ajatukselle, vaikka ei se vieras ollut. On minulla verhoista kokemusta, vuonna 1979 minulla oli juhlapuku verhoista… Yksi verho toimi hameena, narulla vain vyötäisiltä kiinni. Toinen verho oli yläosana ikään kuin ponzona. Ihan kiva, mutta annetaan nyt olla.
Posti toi sen uuden puvun tänään, oikein käteen (kiitos Olli!). Sovitin heti ja kuinka ollakaan, se sopi! Ei kiristänyt mistään, ja minä kun luulin, että olisi jokin pikadieetti pidettävä. Kengät, minulla ei ole kenkiä! Oli pakko lähteä kenkiä etsimään. Löysin ne Kotkasta, samalla reissulla kun kävin taas hammaspolilla. Niin koreat kengät ovat, että tuskin niillä kovin kauaa jaksaa tepastella, mutta kyllä niillä nyt yhdet juhlat juhlii.
Nyt on vielä aikaa opetella kävelemään ja istumaan ja muutenkin olemaan jotenkin sen hamosen kanssa. Jos on aina vaan oleskellut housuissa, niin miten sitä osaa olla hameessa? Huh! Miten kummassa minä muuten tarkenen? Miehillä juhlapuku käsittää pitkähihaisen paidan ja pikkutakin. Naisten puvut ovat hihattomia… Minkkistoolaan ei ole varaa.
