Aina kun lähtee, on vilkutettava. Hei, hei ja ei kun vilkuttamaan. Pakko ja kiva tapa. Kun lähden johonkin, on vilkutettava kotiin jääville. Jos ei muista, siitä saa kuulla tai joku huutaa ikkunasta: Vilkuta!
Kun itse jää kotiin, on nökötettävä ikkunassa ja vilkutettava lähtijöille. Pojille on vilkutettava niin kauan kun ollaan näköetäisyydellä. Kun häviää kulman taakse, niin sitten saa lopettaa, paitsi, jos tulee takaisin. Joskus on rampannut montakin kertaa ja hauskuuttanut sillä toista vilkuttajaa.
Vanhempieni luona käytäessä he vilkuttavat meille ikkunasta ja huonosti olisi asiat, jollei niin kävisi. Kun vien lapset isänsä luo, sinne jää ikkunallinen vilkuttajia kun kaarran pihasta.
Joskus on ollut kyläpaikkoja, joissa ei vilkuttamista harrasteta. On lähetty ja sitten joku on todennut: Kukaan ei vilkuttanut…
Pienestä pitäen, jo vauvat oppivat vilkuttamaan ja niitä kiikutetaan ikkunaan vilkuttamaan lähtijöille. Kaikki menee pieleen, tulee paha mieli, jos ei vilkuta. Vilkuttamisesta tulee niin mukava olo. Lapsellista, mutta tarviiko sitä joka asiassa aina olla niin hemmetin aikuinen?
Autollakin voi vilkuttaa! Terve! Sulla ei oo valoja! Kiitti ohitusmerkistä! Bimbo! Nyt aion kääntyä! Niinpä, ja sitten ne, jotka eivät vilkuta… Näin aikuisen näkövinkkelistä paha olo on lievä ilmaus, jos ei autolla vilkuta.
Vilkuttaminen on helppoa, siis kerrassaan ihan vaivatonta, joten nyt kyllä vilkutetaan! Hei, hei!
Apua, muistinkohan mie vilkuttaa teille