Meillä keskusteltiin tänään (esikoiseni kanssa) siitä, miksi lapset eivät pääse töihin. Yritin selittää, että lasten on saatava leikkiä ja käydä koulua ja pläpäpäläp, kaikkea tosi kehittävää ja viisasta. Ja turhaan, kun meni ihan kiville.
Vihjaisin sitten, että onhan noita kotitöitä. Hah, ei mennyt kartalle, sillä niin huono liksa niistä maksetaan. Taas oli aivan toivotonta selittää, kuinka kotihommat vain kuuluvat kaikille ja että se on vain extraa, kun saa joskus niistä taskurahaa.
Lehtien jako oli se, mitä seuraavaksi ehdotin. Ihmiset saisivat sitten ruttuisia lehtiä, kun ei sitä niin vaan osaisi. Sanoin, että eihän sitä kukaan kaikkea heti osaa, ja työ tekijäänsä neuvoo.
– Niin, todellakin, onhan meilläkin postiluukku, niin voisi harjoitella, sanoi hän.
Vaan kun hänellä ei kuitenkaan ikä riitä. Johonkin sitä vain on niin nuori.
Isälleni sanoin, että ottaa nuorimmaisen mukaan pihahommiin, kun poika siitä niin tykkää.
– Lapsityövoimaa! Mitäs sitten, jos lapsi sitä tykkää tehdä? Miten se oli, kun itse oli pieni, niin kyllä vaan joutui tekemään vaikka mitä, eikä edes kysytty, tykkääkö.
Niin sen pitäisi olla vieläkin, että olisi edes jotain pientä puhdetta joka päivä ja joka lapsella. Sillä lailla oppisi, että onhan sitä jotakin tehtävä, eikä aina ole niin, että joku muu tekee.
Meillä kaikkien on pakko osallistua kotitöihin, ja vannon, että pääsisin helpommalla kuin tekisin kaiken itse. On nimittäin erittäin uuvuttavaa patistaa aina ja uudestaan tekemään niitä samoja hommia. Yritän lohduttautua sillä, että kyllä he vielä oppivat!
