Laineiden arkinen aallokko

Juhlat ovat tulossa, ja ei ole sitten mitään päällepantavaa. Näin se menee lähes joka naisella, paitsi että minun kohdallani se oli totta.

Jos tarvitsee olla joku retonki, sellaista ei löydy. Lahkeita kyllä oli kaapissa vaikka kuinka, mutta ei helman helmaa. Kaupoissa ramppaaminen on kamalaa, joten ei sinne. Vaan löysin juhlakoltun netistä. Lasten kanssa yhdessä valkattiin äitille hiano lenninki.

Kasper kerkesi ehdottaa verhoja. Raapaisisi verhot päällensä, käyttäisi ensin naapurissa ihan pikkasen kursituttamassa ja eikun menoksi. En ihan lämmennyt ajatukselle, vaikka ei se vieras ollut. On minulla verhoista kokemusta, vuonna 1979 minulla oli juhlapuku verhoista… Yksi verho toimi hameena, narulla vain vyötäisiltä kiinni. Toinen verho oli yläosana ikään kuin ponzona. Ihan kiva, mutta annetaan nyt olla.

Posti toi sen uuden puvun tänään, oikein käteen (kiitos Olli!). Sovitin heti ja kuinka ollakaan, se sopi! Ei kiristänyt mistään, ja minä kun luulin, että olisi jokin pikadieetti pidettävä. Kengät, minulla ei ole kenkiä! Oli pakko lähteä kenkiä etsimään. Löysin ne Kotkasta, samalla reissulla kun kävin taas hammaspolilla. Niin koreat kengät ovat, että tuskin niillä kovin kauaa jaksaa tepastella, mutta kyllä niillä nyt yhdet juhlat juhlii.

Nyt on vielä aikaa opetella kävelemään ja istumaan ja muutenkin olemaan jotenkin sen hamosen kanssa. Jos on aina vaan oleskellut housuissa, niin miten sitä osaa olla hameessa? Huh! Miten kummassa minä muuten tarkenen? Miehillä juhlapuku käsittää pitkähihaisen paidan ja pikkutakin. Naisten puvut ovat hihattomia… Minkkistoolaan ei ole varaa.

miulle sitä ja miulle tätä ja sit viel vähä semmonen ja ethän unoha sitä, mitä mie ihan erityisen paljo oon toivonu jo ties kui kaua.
Mitä mie sit oikeesti toivoisin, sitä mie en oikee tiiä, mut mitä miun lapsoset ketterät toivoo, ni se miul o kyl aika lailla hyvästi tiiossa. Ei sit päivääkää pääs livahtamaa, etteikö miul niit toiveit lateltais. Iha mahottomii ovat, ku eihä meil oo varaa, eikä kyl sil joulupukilkaa.
Yhes listas oli joka toiveen peräs hinta. Joulupukil o sillai helpompaa, ku tietää paljo maksaa. Toises listas taas ei olt hintoi, ku toiveitten laatija ol sitä mielt, jot mitä se pukki hinnoil, ku itehän se ne kaik tekee. Just, niihä se menee.
Mie sit oon ihan sillai pikkase yllyttäny, jot jottai tarpeellist vois kans toivoo. Kute vaik pitkii kalsarii, ku entiset ovat nii lyhkäsii. Sain siihe kuulla, jot tulis pitkä lista, ku laittas, jot sellasii ruudullisii kalsarii, sit raidallisii kalsarii ja jos vaik parit sellaset, mis ois jotai palloi.

Välil meni lahjatoiveet nii överiks, jot miun ol oikee ärähettävä. Mie jonnii verran isoil kirjaimil kerroin pikku lapsosille pari totuuen sanaa. Oikee saarnaamal haastoin, jot asia o sil lail, et lahjoi ei ruinata, niit saahaa, jos saahaa!
Kyl myö silti vaa jouluu taas ilol ja riemul ootetaa. Saas sit nähä, ollaaks myö oltu kilttei ja saahaaks myö mittää, risui vai ruusui.

Jouluu ootelles pitää olla joulukalenterit. Kaupat o turvoksis kaikkii suklaakalentereit, mut ku meil olis olt tarve sellasel leegokalenterille. Ol meil sellanen viime jouluunki. Nyt se tuntuu oleva loppu joka ainoast paikast ja o muute etitty ja värvätty jok ikine tonttu asial. Saas nähä kui meijä käy.

Miu toive onkii iso ja vaativa. Mie niin toivo iloo ja rauhaa, enkä vaa itellein, vaa iha kaikil.

Meillä on käytössä rastitehtävät. Ne käsittävät kivoja kotitöitä, kuten tiskaamista, imurointia yms.
Jääkaapin ovessa on kaavake, jossa on jokaisen (lapsen) nimi ja sitten niitä töitä. Aina kun tekee jonkun rastitehtävän, saa siitä rastin. Kun yksi rivi on täynnä, siitä saa bonusta. Bonuksena on huomattava summa rahaa (5€)
Oikein hauska peli, ainakin näin äidin näkökulmasta ja etenkin näin joulun alla.
Sellainenkin kohta on kuin ”joku muu”. Se käsittää jonkun erityishomman kuten vessan pesua tai jos on rastit jo kaikissa ”roskat”- kohdissa.

Lusmuiluakin tapahtuu ja saa olla tarkkana, ettei yritetä venkoilla. Eilen toinen pojista oli juuri hoitanut aivan sairaan ison tiskin, niin että oli kolme kertaa välillä huilattava. Yritti sitten saada siitä kaksi rastia… Vähän ajan kuluttua sitten toinen poika ehdotti tiskaavansa, kaksi mukia, tsot-tsot, ei onnistu.

Roska-rastit täyttyvät nopeasti. Kotona ei juuri roskia ole. Aina on tyhjä roskis .
Pölyjen pyyhkimis- rastin saa vaikkapa siitä, kun siivoaa kattilakaapin. Ihan vapaasti saa keksiä kaikkia hommia ja minä vain hyväksyn ne. Itse ei rastia saa laittaa ja pitävät kyllä huolen siitä, että minä merkitsen sen.

Jos ei ole kiinnostusta rastitehtäviin, jäävät myös pois bonukset ja viikkorahat.
Kovaa peliä mutta toistaiseksi toimivaa ja hauskaakin, vaikka voi olla, että pelkästään tämän jutun kirjoittamisesta saan antaa yhdet ylimääräiset rastit .

Aina kun lähtee, on vilkutettava. Hei, hei ja ei kun vilkuttamaan. Pakko ja kiva tapa. Kun lähden johonkin, on vilkutettava kotiin jääville. Jos ei muista, siitä saa kuulla tai joku huutaa ikkunasta: Vilkuta!
Kun itse jää kotiin, on nökötettävä ikkunassa ja vilkutettava lähtijöille. Pojille on vilkutettava niin kauan kun ollaan näköetäisyydellä. Kun häviää kulman taakse, niin sitten saa lopettaa, paitsi, jos tulee takaisin. Joskus on rampannut montakin kertaa ja hauskuuttanut sillä toista vilkuttajaa.
Vanhempieni luona käytäessä he vilkuttavat meille ikkunasta ja huonosti olisi asiat, jollei niin kävisi. Kun vien lapset isänsä luo, sinne jää ikkunallinen vilkuttajia kun kaarran pihasta.
Joskus on ollut kyläpaikkoja, joissa ei vilkuttamista harrasteta. On lähetty ja sitten joku on todennut: Kukaan ei vilkuttanut…
Pienestä pitäen, jo vauvat oppivat vilkuttamaan ja niitä kiikutetaan ikkunaan vilkuttamaan lähtijöille. Kaikki menee pieleen, tulee paha mieli, jos ei vilkuta. Vilkuttamisesta tulee niin mukava olo. Lapsellista, mutta tarviiko sitä joka asiassa aina olla niin hemmetin aikuinen?
Autollakin voi vilkuttaa! Terve! Sulla ei oo valoja! Kiitti ohitusmerkistä! Bimbo! Nyt aion kääntyä! Niinpä, ja sitten ne, jotka eivät vilkuta… Näin aikuisen näkövinkkelistä paha olo on lievä ilmaus, jos ei autolla vilkuta.
Vilkuttaminen on helppoa, siis kerrassaan ihan vaivatonta, joten nyt kyllä vilkutetaan! Hei, hei!

Mihin tämä maailma menisi, jos ei olisi isiä. Niitä, jotka aina hoitavat kaiken, joilla voi ylpeillä tyyliin ”meidän isä on paras”. Kuka antaa turvaa, neuvoo ja opastaa. Kuka pitää pesueen aisoissa? No, meidän isä, isi, iskä, isukki, faija, ukko… rakkaalla miehellä on monta nimeä.
Lapset viettivät Isänpäivää tietysti isänsä luona. Olivat tehneet kortteja ja ostaneet jotain pientä kivaa. ”Minun isi on maailman paras isi” kerkesin jostain kortista lukea. Onneksi saivat kirjoittaa ”isi”. Isä vaikuttaa jotenkin niin arvokkaalta ja on jotenkin yläpuolella. Isi taas on niin lähellä ja läheinen.
Aamulla soitin lasteni isälle ja kerroin hänelle tarinan. Kun olimme lasten kanssa puhuneet Jokelan koulutragediasta ja että, mitä jos heidän koulussa kävisi niin? ”Soitettaisiin isille!” Isi osaa hoitaa hommat, isi tulisi apuun… Niin se luotto pelaa, onnea vaan isälle.
Omaa isääni muistin. Hain hänet ja äidin syömään. Vein kukkia, toimitin veljeni paketin, annoin meidän paketin, oli lasten tekemiä kortteja ja vielä omakin. Kaiken nupiksi kaksi rasiaa lihakeittoa.
Kun olimme ruokailemassa, siellä oli eräs isä. Pieni, nyrkin kokoinen vauva isän poskea vasten. Oliko liikuttavampaa isänpäivänäkyä; iso miehen köriläs ja pikkuruinen vauva. Lohdun antaja ja saaja.

Meillä keskusteltiin tänään (esikoiseni kanssa) siitä, miksi lapset eivät pääse töihin. Yritin selittää, että lasten on saatava leikkiä ja käydä koulua ja pläpäpäläp, kaikkea tosi kehittävää ja viisasta. Ja turhaan, kun meni ihan kiville.
Vihjaisin sitten, että onhan noita kotitöitä. Hah, ei mennyt kartalle, sillä niin huono liksa niistä maksetaan. Taas oli aivan toivotonta selittää, kuinka kotihommat vain kuuluvat kaikille ja että se on vain extraa, kun saa joskus niistä taskurahaa.
Lehtien jako oli se, mitä seuraavaksi ehdotin. Ihmiset saisivat sitten ruttuisia lehtiä, kun ei sitä niin vaan osaisi. Sanoin, että eihän sitä kukaan kaikkea heti osaa, ja työ tekijäänsä neuvoo.
– Niin, todellakin, onhan meilläkin postiluukku, niin voisi harjoitella, sanoi hän.
Vaan kun hänellä ei kuitenkaan ikä riitä. Johonkin sitä vain on niin nuori.
Isälleni sanoin, että ottaa nuorimmaisen mukaan pihahommiin, kun poika siitä niin tykkää.
– Lapsityövoimaa! Mitäs sitten, jos lapsi sitä tykkää tehdä? Miten se oli, kun itse oli pieni, niin kyllä vaan joutui tekemään vaikka mitä, eikä edes kysytty, tykkääkö.
Niin sen pitäisi olla vieläkin, että olisi edes jotain pientä puhdetta joka päivä ja joka lapsella. Sillä lailla oppisi, että onhan sitä jotakin tehtävä, eikä aina ole niin, että joku muu tekee.
Meillä kaikkien on pakko osallistua kotitöihin, ja vannon, että pääsisin helpommalla kuin tekisin kaiken itse. On nimittäin erittäin uuvuttavaa patistaa aina ja uudestaan tekemään niitä samoja hommia. Yritän lohduttautua sillä, että kyllä he vielä oppivat!