Moni on ihmetellyt, kuinka lapset jaksoivat istua autossa koko pitkän reissumme. Hyvin! Ihan tosi se on, sillä muutoin en suostuisi suin surminkaan edes suunnittelemaan meidän reissuja.
Lapset lukevat, pelaavat ja kuuntelevat musiikkia, syövät eväitä ja nukkuvat.
Paluumatkalla meillä oli oikein ”laatuaikaa” olla yhdessä. Autossa äippä kolmen lapsen kanssa lähes 14h. Kukaan ei voi poistua mihinkään. No hyvä, kyllä pari kertaa oli jotain nahinaa ja silloin uhkasin, että ajan tien varteen ja ollaan siinä sitten ihan just niin kauan kuin tarve vaatii, saa jopa juosta metsään, jos siltä tuntuu. Uhkaus ei ollut pelkkää läpän heittoa, joten kertaakaan ei tarvinnut ajaa sivuun.
Kun olimme tulossa takaisin, niin Kajaanin jälkeen oli koko matka kotiin pimeässä ajoa. Minä kyllä ajan pimeässä, mikäs siinä, mutta Kasimirilla oli haastetta kasata palapeliä. Oli lapsellisen helppo, Hesestä saatu palapeli, joten vaikeusaste mukavasti nousi, kun ei ollut valoa.
Pöljä oli paikka, jossa oli pissitauko. Istuin autossa, kun lapset juoksivat tarpeillaan ja laitoin valot parkkiasentoon….ja unohdin ne. Siis Pöljässä minusta tuli pöljä! Ajelin ties kuinka kauan pelkillä parkeilla. Vasta kun ei tullut ketään vastaan, ihmettelin, miksi on niin pimeää….
Loppumatkasta olimme väsyneitä! Se tarkoitti sitä, että tuli kamala riita siitä, mitä kanavaa kuunnellaan radiosta. Minä halusin kuunnella jotain vähän aikuisempaa ja lapset ei. Halusin pitää pintani, sillä varjolla, että olin kuljettaja. Viimeiset 100 km ajettiin sitten niin, että autoradio oli kiinni. Minä kuuntelin kännykästä kuulokkeilla valitsemaani kanavaa, Katariina kuunteli MP3:sta ja pojat nukkuivat…
