Meillä asuu poromies. Se ei tosin ole mikään uutinen. Tämän poromiehen unelmien täyttymys oli siis päästä Lappiin ja täydentää poro/hirvikokoelmaa mm. paidoilla ja voi ei, pehmoleluilla. Tärkeintä oli kuitenkin nähdä oikeita poroja!
Menomatkalla Kittilään kyttäsimme silmä kovana, että milloin, ja vasta Kolarissa näimme ensimmäiset porot tien reunalla. Wau, hienoa tälläsille etelän ihmisille, joille kokemus oli ensimmäinen. Meidän poromies meinasi ampaista autosta silittelemään…
Kittilässä meidät sitten vietiin porotilalle. Ajankohta vaan oli sikäli huono, ettei siellä ollut kuin kaksi poroa. Yksi oli toipilaana ja se toinen oli suhteellisen pahantuulinen nuori uros, jolta oli sarvet poikkastu. Tilan porot olivat ”laitumella”. Tapasimme kuitenkin nuoren poromiehen, Topin. Mukavalla laphin murtheeella hän kertoi lupsakoita juttuja poroista.
Ihmettelimme sitä, että miten porot selviävät isoine sarvineen niin, etteivät tartu mihinkään kiinni? Topi kertoi heti, että kyllä ne tarttuvatkin. Oli tullut ilmoitus, että joku poro heiluu siellä jouluvalot sarvissa! Autolla oli sitten lähdetty poroa hakemaan ja auton ikkunasta poro lassottu. Oli kiinnitetty liikennemerkkiin siksi aikaa, että saatiin jouluvalot pois sarvista.
Kun kysyimme paljonko tilalla on poroja, saimme kuulla, ettei sellaista kysytä. Jos poromiehiltä kysytään porojen määrää, se on sama kuin kysyisi ”paljonko siulla on rahaa?” Hmm… kaikkea sitä oppii.
Tila oli ihana ja tilan koira, Lapinkoira Mosku juoksenteli siellä niin onnellisena, että moni koira olisi ollut kateellinen. Topi esitteli meille vielä ”museon”, missä oli mm. erilaisia pyyntivälineitä. Karhunraudat, joilla oli kellistetty 41 karhua! Täytetty poronvasa, joka oli menehtynyt kahden päivän ikäisenä.
Meidän Lapin reissu ajoittui ajankohtaan, jolloin siellä oli suurin osa paikoista kiinni ja paikalliset tekivät töitään, joita ei voi tehdä silloin kuin on sesonki. Ruska-aika oli ohi ja lasketteluaika ei ollut vielä alkanut. Vaan meille oikein sopiva aika, rauhallista, ja olihan meillä oma opas.
