Syyslomalla kävimme Lapissa. Maisemia päästiin tai jouduttiin sitten ihailemaan mm. Kätkän huipulta. Ystävämme Kaisa oli päättänyt opastaa meidät tunturivaellukselle. Voi jehna, ei mikään pala kakkua kirjastotätille, jonka kunto on pikkasen päässyt repsahtamaan. Siis melkein vuorikiipeilyltä se välillä tuntui, kun huohotin linssit huurussa ja yritin jaksaa kiivetä. Laitoin sitten rillit taskuun, kun näin ilman niitä paremmin.
Katariinan kanssa oltiin siellä hännän huippuna ja ihailtiin tosi usein maisemia, että saatiin hengitys tasaantumaan. Kun oikein tuskailimme, saimme kuulla, että Kaisa on saman reitin tehnyt n. 25 kertaa ja hänen miesystävänsä on käynyt siellä huipulla pyörällä! Se vähän jeesasi meitä, ei uskallettu enää sillä lailla valittaa… Eihän me nyt ihan mamoja voida olla.
Pojat kerkesivät huipulle ensin ja Kasper sieltä soitteli tyyliin ”huipulla tuulee” ja ”mikäs siellä oikein kestää?” Pitäisköhän minunkin alkaa harrastaa jalkapalloa…
Huipulla todellakin tuuli! Siis, hikipäässä oli röntynyt sinne asti makkaraa paistamaan ja sitten paleltumaan. Katariina kirjoitti kirjoihin: ”ensimmäinen ja viimeinen kerta”. Vaan olipa kaunista ja jotenkin niin ihanaa eli kyllä kannatti rääkätä itseänsä.
Paluu olikin olevinaan helpompaa, kun oli alamäki. Loivempana kuin se sinne nousu. Onneksi. Jotenkin minä taas jäin hännän huipuksi. Kasimir sitten jäi odottamaan minua ja loppumatka sujui äiti-poika-porukalla. Tuntui, että se ei lopu ikinä ja Kasimir sanoikin, että taas samoja kiviä, kierretäänköhän me ympyrää, tilataan taksi! Polun haarautuessa, meille oli jätetty oksista nuolimerkkejä, mihin suuntaan oli mentävä.
Kaisa, Katariina ja Kasper odottivat meitä autolla, kun me vihdoinkin juoksimme paikalle. Siis ei meillä huono kunto ollut, vaan onhan sitä nautittava maisemista.
