Perheessämme on surua. Olemme menettäneet pienen hamsterimme, Masin. Sitä ei olisi voinut uskoa, kuinka niin pienen menetys voi olla niin suuri suru.
Pyhäaamuna heräsin siihen kun puhelin ilmoitti viestistä. Katariina ilmoitti Masin kuolleen yöllä. Heräsin heti ja menin sohvalle naputtamaan vastausta. Samalla katselin Masin lempipaikkaa siinä sohvalla, paikkaa, jossa nökötti ja missä oli hänen hajunsa. Alkoi itkettää. Yritin kyllä ajatella järkevästi, ettei nyt hamsterin takia kannata itkeä, mutta turhaan. Järkevyys ei ole ollutkaan vahvoja puoliani.
Iltapäivällä Katariina laittoi uudestaan viestiä. Masi on haudattu. Kertoi Masista, jolta oli kuollessaan jäänyt silmät auki. Raasulla oli luomet niin kuivuneet. Sen takia sitä käytettiin eläinlääkärillä jo aiemmin. Saatiin lääkettä ja hoito-ohjeet. Vaan, Masi meni koko ajan huonommaksi.
Kyllähän me se tiedettiin jo hankkiessamme Masin, että hamsterin elinkaari on todella lyhyt. Miksi eläinlääkäri ei vaan voinut lopettaa sitä? Nyt meillä on paha mieli siitä, että joutuiko se eläinparka kärsimään.
Lähdin hakemaan lapsia kotiin. Vietiin Masin haudalle kynttilä. Otettiin häkki mukaan takaisin kotiin. Kotona Katariina laittoi häkin omalle paikalleen. Laittoi Masin kuvan kehyksiin, sanoi kuvittelevansa, että Masi on siellä häkissä vielä. Ja onhan meillä vielä yksi hamsteri.
Olemme lomalla Kittilässä. Kerroimme siellä ystävällemme Kaisalle pienestä suuresta menetyksestä. Siihen hän tuumasi, että olisikohan sitenkään pitänyt kutsua meitä, kun edelliset vieraat, jotka hän oli sinne kutsunut, olivat juuri matkaa edeltävänä päivänä menettäneen koiran.
