Minulle tuppaa usein käymään sillai, että kun lapset eivät ole kotona, niin äite meinaa unohtaa syömisen. Sitä kun vaan on olevinaan niin paljon tähdellisempääkin tekemistä. Yleensä sen huomaa vasta kun on jo kamala jysäri tai muuten sellainen heikotuksen olotila.
Viikonloppuna vietin taas laatuaikaa ittekseni ja ajattelin kerrankin syödä lämpimän aterian. Ruuanlaitto ei kuulu vahvuuksiini, joten en tuusaa pitkiä aikoja mokomaan. En siis tälläkään kertaa, mutta ajattelin silti herkutella. Mietin oikein hartaasti, mistä tykkäisin ja niinpä keitin kattilallisen perunoita.
Ei mitä tahansa rupuskoita, vaan ihan oikeita, torilta haettuja laatuperunoita. Jauhoisia ja niin hyvän tuoksuisia, että vesi tulee kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Keittäminenkin on taidetta, jos meinaa perunat ehjinä keittää kypsiksi.
Kun perunat olivat kiehuneet, nostin kattilan pöytään ja lämmitin ruisleipäpalasen leivänpaahtimessa ja ei kun syömään. Perunoita kuoriessa, ilman haarukkaa, olisin voinut kuvitella olevani jossain erämökillä, josta ei löytyisi kuin puukko. Voita päälle ja ai, et ol hyyvää.
Montaks söin? No, kuka kertoo, montako suklaapalasta syö? Joten enpäs kerro, en laskenut, mutta olo oli kylläinen!
