Laineiden arkinen aallokko

Moni on ihmetellyt, kuinka lapset jaksoivat istua autossa koko pitkän reissumme. Hyvin! Ihan tosi se on, sillä muutoin en suostuisi suin surminkaan edes suunnittelemaan meidän reissuja.
Lapset lukevat, pelaavat ja kuuntelevat musiikkia, syövät eväitä ja nukkuvat.
Paluumatkalla meillä oli oikein ”laatuaikaa” olla yhdessä. Autossa äippä kolmen lapsen kanssa lähes 14h. Kukaan ei voi poistua mihinkään. No hyvä, kyllä pari kertaa oli jotain nahinaa ja silloin uhkasin, että ajan tien varteen ja ollaan siinä sitten ihan just niin kauan kuin tarve vaatii, saa jopa juosta metsään, jos siltä tuntuu. Uhkaus ei ollut pelkkää läpän heittoa, joten kertaakaan ei tarvinnut ajaa sivuun.
Kun olimme tulossa takaisin, niin Kajaanin jälkeen oli koko matka kotiin pimeässä ajoa. Minä kyllä ajan pimeässä, mikäs siinä, mutta Kasimirilla oli haastetta kasata palapeliä. Oli lapsellisen helppo, Hesestä saatu palapeli, joten vaikeusaste mukavasti nousi, kun ei ollut valoa.
Pöljä oli paikka, jossa oli pissitauko. Istuin autossa, kun lapset juoksivat tarpeillaan ja laitoin valot parkkiasentoon….ja unohdin ne. Siis Pöljässä minusta tuli pöljä! Ajelin ties kuinka kauan pelkillä parkeilla. Vasta kun ei tullut ketään vastaan, ihmettelin, miksi on niin pimeää….
Loppumatkasta olimme väsyneitä! Se tarkoitti sitä, että tuli kamala riita siitä, mitä kanavaa kuunnellaan radiosta. Minä halusin kuunnella jotain vähän aikuisempaa ja lapset ei. Halusin pitää pintani, sillä varjolla, että olin kuljettaja. Viimeiset 100 km ajettiin sitten niin, että autoradio oli kiinni. Minä kuuntelin kännykästä kuulokkeilla valitsemaani kanavaa, Katariina kuunteli MP3:sta ja pojat nukkuivat…

Meillä asuu poromies. Se ei tosin ole mikään uutinen. Tämän poromiehen unelmien täyttymys oli siis päästä Lappiin ja täydentää poro/hirvikokoelmaa mm. paidoilla ja voi ei, pehmoleluilla. Tärkeintä oli kuitenkin nähdä oikeita poroja!
Menomatkalla Kittilään kyttäsimme silmä kovana, että milloin, ja vasta Kolarissa näimme ensimmäiset porot tien reunalla. Wau, hienoa tälläsille etelän ihmisille, joille kokemus oli ensimmäinen. Meidän poromies meinasi ampaista autosta silittelemään…
Kittilässä meidät sitten vietiin porotilalle. Ajankohta vaan oli sikäli huono, ettei siellä ollut kuin kaksi poroa. Yksi oli toipilaana ja se toinen oli suhteellisen pahantuulinen nuori uros, jolta oli sarvet poikkastu. Tilan porot olivat ”laitumella”. Tapasimme kuitenkin nuoren poromiehen, Topin. Mukavalla laphin murtheeella hän kertoi lupsakoita juttuja poroista.
Ihmettelimme sitä, että miten porot selviävät isoine sarvineen niin, etteivät tartu mihinkään kiinni? Topi kertoi heti, että kyllä ne tarttuvatkin. Oli tullut ilmoitus, että joku poro heiluu siellä jouluvalot sarvissa! Autolla oli sitten lähdetty poroa hakemaan ja auton ikkunasta poro lassottu. Oli kiinnitetty liikennemerkkiin siksi aikaa, että saatiin jouluvalot pois sarvista.
Kun kysyimme paljonko tilalla on poroja, saimme kuulla, ettei sellaista kysytä. Jos poromiehiltä kysytään porojen määrää, se on sama kuin kysyisi ”paljonko siulla on rahaa?” Hmm… kaikkea sitä oppii.
Tila oli ihana ja tilan koira, Lapinkoira Mosku juoksenteli siellä niin onnellisena, että moni koira olisi ollut kateellinen. Topi esitteli meille vielä ”museon”, missä oli mm. erilaisia pyyntivälineitä. Karhunraudat, joilla oli kellistetty 41 karhua! Täytetty poronvasa, joka oli menehtynyt kahden päivän ikäisenä.
Meidän Lapin reissu ajoittui ajankohtaan, jolloin siellä oli suurin osa paikoista kiinni ja paikalliset tekivät töitään, joita ei voi tehdä silloin kuin on sesonki. Ruska-aika oli ohi ja lasketteluaika ei ollut vielä alkanut. Vaan meille oikein sopiva aika, rauhallista, ja olihan meillä oma opas.

Syyslomalla kävimme Lapissa. Maisemia päästiin tai jouduttiin sitten ihailemaan mm. Kätkän huipulta. Ystävämme Kaisa oli päättänyt opastaa meidät tunturivaellukselle. Voi jehna, ei mikään pala kakkua kirjastotätille, jonka kunto on pikkasen päässyt repsahtamaan. Siis melkein vuorikiipeilyltä se välillä tuntui, kun huohotin linssit huurussa ja yritin jaksaa kiivetä. Laitoin sitten rillit taskuun, kun näin ilman niitä paremmin.
Katariinan kanssa oltiin siellä hännän huippuna ja ihailtiin tosi usein maisemia, että saatiin hengitys tasaantumaan. Kun oikein tuskailimme, saimme kuulla, että Kaisa on saman reitin tehnyt n. 25 kertaa ja hänen miesystävänsä on käynyt siellä huipulla pyörällä! Se vähän jeesasi meitä, ei uskallettu enää sillä lailla valittaa… Eihän me nyt ihan mamoja voida olla.
Pojat kerkesivät huipulle ensin ja Kasper sieltä soitteli tyyliin ”huipulla tuulee” ja ”mikäs siellä oikein kestää?” Pitäisköhän minunkin alkaa harrastaa jalkapalloa…
Huipulla todellakin tuuli! Siis, hikipäässä oli röntynyt sinne asti makkaraa paistamaan ja sitten paleltumaan. Katariina kirjoitti kirjoihin: ”ensimmäinen ja viimeinen kerta”. Vaan olipa kaunista ja jotenkin niin ihanaa eli kyllä kannatti rääkätä itseänsä.
Paluu olikin olevinaan helpompaa, kun oli alamäki. Loivempana kuin se sinne nousu. Onneksi. Jotenkin minä taas jäin hännän huipuksi. Kasimir sitten jäi odottamaan minua ja loppumatka sujui äiti-poika-porukalla. Tuntui, että se ei lopu ikinä ja Kasimir sanoikin, että taas samoja kiviä, kierretäänköhän me ympyrää, tilataan taksi! Polun haarautuessa, meille oli jätetty oksista nuolimerkkejä, mihin suuntaan oli mentävä.
Kaisa, Katariina ja Kasper odottivat meitä autolla, kun me vihdoinkin juoksimme paikalle. Siis ei meillä huono kunto ollut, vaan onhan sitä nautittava maisemista.

Perheessämme on surua. Olemme menettäneet pienen hamsterimme, Masin. Sitä ei olisi voinut uskoa, kuinka niin pienen menetys voi olla niin suuri suru.
Pyhäaamuna heräsin siihen kun puhelin ilmoitti viestistä. Katariina ilmoitti Masin kuolleen yöllä. Heräsin heti ja menin sohvalle naputtamaan vastausta. Samalla katselin Masin lempipaikkaa siinä sohvalla, paikkaa, jossa nökötti ja missä oli hänen hajunsa. Alkoi itkettää. Yritin kyllä ajatella järkevästi, ettei nyt hamsterin takia kannata itkeä, mutta turhaan. Järkevyys ei ole ollutkaan vahvoja puoliani.
Iltapäivällä Katariina laittoi uudestaan viestiä. Masi on haudattu. Kertoi Masista, jolta oli kuollessaan jäänyt silmät auki. Raasulla oli luomet niin kuivuneet. Sen takia sitä käytettiin eläinlääkärillä jo aiemmin. Saatiin lääkettä ja hoito-ohjeet. Vaan, Masi meni koko ajan huonommaksi.
Kyllähän me se tiedettiin jo hankkiessamme Masin, että hamsterin elinkaari on todella lyhyt. Miksi eläinlääkäri ei vaan voinut lopettaa sitä? Nyt meillä on paha mieli siitä, että joutuiko se eläinparka kärsimään.
Lähdin hakemaan lapsia kotiin. Vietiin Masin haudalle kynttilä. Otettiin häkki mukaan takaisin kotiin. Kotona Katariina laittoi häkin omalle paikalleen. Laittoi Masin kuvan kehyksiin, sanoi kuvittelevansa, että Masi on siellä häkissä vielä. Ja onhan meillä vielä yksi hamsteri.
Olemme lomalla Kittilässä. Kerroimme siellä ystävällemme Kaisalle pienestä suuresta menetyksestä. Siihen hän tuumasi, että olisikohan sitenkään pitänyt kutsua meitä, kun edelliset vieraat, jotka hän oli sinne kutsunut, olivat juuri matkaa edeltävänä päivänä menettäneen koiran.

Loma alkoi! Kipin kapin kotiin ja heti saman illan puitteissa Lahteen, Yön keikalle tai tässä tapauksessa konserttiin. Olihan sitä jo odotettukin, joten intoa oltiin täys. Meitä oli neljä keski-ikäistä Yö-fania aivan täpinässä, ties monenneko kerran.
Kun pääsimme perille Lahteen, ostin heti alkuun paidan, ihanan vaaleanpunaisen paidan ”oikee enkeli” -tekstillä. Sitten kiiruusti omille paikoille ja sit se alkoi!
Sitä tajusi vaan ihan heti, miksi oli taas tullut paikalle. Tunnelma oli niin herkkä ja koskettava ja Olli… niin IHMISEN POIKA. Kun tehtiin selväksi, millainen on MIEHEN TIE, tajusin, että minä haluaisin olla KUOROTYTTÖ. Kun Juki pääsi ääneen ja sillai vähä-eleisesti vetäisi biisinsä, se oli niin tavattoman KARHEAA JA KAUNISTA ja hetken luulin, että nyt on minun DEADLINE. Kun välillä tuntuu, että on PETTÄVÄLLÄ JÄÄLLÄ, niin ei saa UNOHTAA, että RAKKAUS ON LUMIVALKOINEN. Mitä sitten ovat ne kuuluisat TAIKASANAT…olisiko jotain taikaa lauletuissa sanoissa, SANO ETTÄ JÄÄT, vai sittenkin, SUA MUISTOISTANI POIS EN SAA.
Väliajalla ampaisimme riviltä kuusi, ekana baaritiskille eli olemme aika tottuneita näissä hommissa. Hörppäsin kuskin ominaisuudessa lasin kirkasta ja tapasin vanhan tutun. Olo oli kuin olisi ollut SATUKIRJAN SANKARI. Vaan sitten otti yhteyttä TYTTÖNI MUN ja ilmoitti, kuinka meidän pikkuhamsterimme voi huonosti. Lapset olivat isänsä luona ja olin pyytänyt ottamaan Masin sinne mukaan, sillä minulla oli sellainen tunne, että oli vuorossa Masin JOUTSENLAULU. Se himmensi fiilistä, mutta yritin olla LANNISTUMATON ja nautin loppuun asti konsertista.
Ennen kotiin lähtöä piipahdimme puuteroimassa vielä nenät. Juuri silloin, siellä pikkulassa lapseni taas soitti ja sinne sitten unohdin kauniin vaaleanpunaisen paitani. Kun kipaisin sitä heti hakemaan, ei sitä enää ollut.
Toivon mukaan sen joku ”oikee enkeli” löysi.

Etukäteen näin kuinka kaikki voi mennä pieleen, ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kirjailijavieras oli myöhässä ja yritin toppuutella yleisöä, että jos vielä kotvasen jaksaisitte odottaa, kyllä hän sieltä vielä saapuu…. Kaikki kirjaston kellot näyttivät eri aikoja, kalusteet olivat laittamatta, auditorio näytti pommisuojalta, tarjoilut olivat unohtuneet, arvontakirja oli hankkimatta… Just näin, erittäin kelvolliset painajaiset.
Todellisuudessa kaikki sujui jotakuinkin hyvin, ellei suorastaan hienosti. Kalusteet tulivat ajoissa, ja sain väännettyä auditoriosta ihan kelvollisen tilan kirjailijavieraalle. Teatterilta lainattua spottia ei saatu kiinnitettyä ja siihen saapui apu, kun vahtimestarimme tuli vapaapäivänään sen kiinnittämään. Minä teknisesti aivan uupelo, katselin sujuvasti vierestä, kuinka lamppu ja kamera löysivät omat paikkansa. Sitten puhelimeni soi.
Kirjailijavieraamme ilmoitti myöhästyvänsä! Sillä lailla, ja minä kun en enneunia ole ennenkään nähnyt. Onneksi kuitenkin niin, että hän juuri ja juuri ehti paikalle.
Vieraanamme oli Petri Tamminen. Yleisöä oli sali puolillaan, joka oli hyvä. Harmillista kirjailijan kannalta on se, jos ihmisiä ei saavu paikalle. Kun kirjailija tulee paikalle matkojen päästä, niin jotenkin sitä vaan aina jaksaa toivoa, että riittäisi kiinnostuneita ihmisiä. Petri Tamminen otti yleisönsä. Hän paljasti, ettei ollut valmistautunut millään lailla ja se oli minustakin erittäin hyvä, sillä minullakaan harvoin on minkäänlaista kässäriä. Luotan siihen, että ilta vaan kulkee omalla painollaan. Siihen, että kirjailija rupattelee ja sillä herättää kysymyksiä lisää.
Vierailu siis onnistui, jälleen ja minä yritän toipua siitä, että se on ohi. Olo on orpo. Kun pari päivää tässä olen ja makustelen, niin sitten taas alan jo seuraavaa vierailua suunnittelemaan ja miettimään.

KYMMENEN VUOTTA SITTEN, VUONNA 1997 minulla oli kaksi lasta, olin naimisissa ja hemmetin onnellinen kotiäiti. Hoivasin niitä kahta lasta, miestä ja kotia. Olin tyytyväinen, suorastaan onnellinen.

VIISI VUOTTA SITTEN, VUONNA 2002 minulla oli jo kolme lasta. Olin yksinhuoltaja ja hoivasin vain niitä kolmea pikku-ipanaa ja kotia. Katariina oli jo koulutiensä aloittanut ja minä poikain kanssa kotona lorvin ja mietin kuumeisesti, mikä minusta tulee isona. Kaikesta huolimatta, olin tyytyväinen, suorastaan onnellinen.

KOLME VUOTTA SITTEN, VUONNA 2004 minulle oli jo selvinnyt, mikä minusta tulee isona: Kirjastotäti! Kasperkin oli aloittanut koulun ja Kasimir oli tarhassa. Lapset saivat isänsä luona pikkuveljen. Minä kävin töissä ja olin erittäin tyytyväinen, suorastaan onnellinen.

VUOSI SITTEN lapset saivat toisen pikkuveljen. Minä sain viimeisen näytön läpi ja opiskelut tulivat päätökseen. Olin valmistunut ammattiin, kirjastovirkailijaksi. Oppisopimuskoulutus oli kunnialla saatettu loppuun ja olin aivan erityisen tyytyväinen, suorastaan onnellinen.

TÄNÄ VUONNA Kasimirkin aloitti koulun. Ei niin helposti, mutta mutkien kautta. Minä sain tietää, että kirjastoavustajasta tulee kirjastovirkailija . Mikäs on ollessa tyytyväinen, suorastaan onnellinen.

EILEN oli todella kylmä päivä. Töissä oli antoisaa. Katariina tuli minua töihin vastaan. Kasimir siivosi poikien huoneen. Kasper oli saanut uuden huulirasvan. Olimme tyytyväisiä, lähes onnellisia.

TÄNÄÄN lapset lähtivät tunnin välein kouluun. Minulla iltavuoro. Ulkona sataa lunta, suht lämpöiseen maahan… Tyytyväisyys lähentelee onnellisuutta.

HUOMENNA minulla on työpäivä ja lapset menevät isänsä luokse ”tikkutalkoisiin”. Kaikki, jotka ovat olleet joskus tikkutalkoissa, tietävät mistä on kyse. Minä aion illalla viettää laatuaikaa itseni kanssa, ollen tosi tyytyväinen, jopa onnellinen.

VUODEN PÄÄSTÄ meillä on eletty vuosi eteenpäin ja Katariina on yläasteella. Pojat vielä ala-asteella. Toivoisin, että elämämme olisi yhtä tyytyväistä ja onnellista kuin nyt!

Näin, joskus on hyvä pysähtyä miettimään eilistä, nyt ja huomista!

Minulle tuppaa usein käymään sillai, että kun lapset eivät ole kotona, niin äite meinaa unohtaa syömisen. Sitä kun vaan on olevinaan niin paljon tähdellisempääkin tekemistä. Yleensä sen huomaa vasta kun on jo kamala jysäri tai muuten sellainen heikotuksen olotila.

Viikonloppuna vietin taas laatuaikaa ittekseni ja ajattelin kerrankin syödä lämpimän aterian. Ruuanlaitto ei kuulu vahvuuksiini, joten en tuusaa pitkiä aikoja mokomaan. En siis tälläkään kertaa, mutta ajattelin silti herkutella. Mietin oikein hartaasti, mistä tykkäisin ja niinpä keitin kattilallisen perunoita.
Ei mitä tahansa rupuskoita, vaan ihan oikeita, torilta haettuja laatuperunoita. Jauhoisia ja niin hyvän tuoksuisia, että vesi tulee kielelle jo pelkästä ajatuksesta. Keittäminenkin on taidetta, jos meinaa perunat ehjinä keittää kypsiksi.
Kun perunat olivat kiehuneet, nostin kattilan pöytään ja lämmitin ruisleipäpalasen leivänpaahtimessa ja ei kun syömään. Perunoita kuoriessa, ilman haarukkaa, olisin voinut kuvitella olevani jossain erämökillä, josta ei löytyisi kuin puukko. Voita päälle ja ai, et ol hyyvää.
Montaks söin? No, kuka kertoo, montako suklaapalasta syö? Joten enpäs kerro, en laskenut, mutta olo oli kylläinen!

Tuttu juttu, mutta kuka tykkää kuunnella? En tunne ketään, vaikka miettisin kuinka kovin ja kävisin kaikki tuntemani kivat ihmiset läpi.

Hyvä, minäkään en tykkää. Olen yhden päivän aikana yrittänyt soittaa, kolmeen eri paikkaa ja aina sama juttu.

Ensin soitin erääseen postimyyntifirman laskutukseen…konemainen naisääni ilmoitti, varmisti, että olen soittanut oikeaan numeroon, että myynti on eri numerossa ja sitten, kaikki asiakaspalvelijat ovat nyt varattuja ja vielä nupiksi, että odottaminen on maksullista. KLING! Luuri kiinni, ei vois vähempää innostaa kuunnella pimpelipomia ja vielä maksaa siitä!

Toiseksi soitin vakuutusyhtiöön. Olin sitä ennen käynyt siellä, istunut odottamassa odotuslapun kanssa ja lähtenyt pois kun vuoroani ei vaan tullut. Soitin asiakaspalveluun ja olin tällä kertaa kuunnellut miesääntä, jonka ohjeiden mukaan painellut numeroita KOLME kertaa…ja vain päästäkseni sitten kuuntelemaan, asiakaspalvelusamme on nyt ruuhkaa!

Viimeinen niitti oli, kun yritin soittaa poliisille, ihan vaan olisin ilmoittanut pyöräni löytymisestä…asiakaspalvelussamme on nyt ruuhkaa…Ei voi olla totta! No, jospa he sitten huomaavat muuten etteivät löydä pyörääni .

Tosin, kyllä minä loppujen lopuksi katsoin puhelintani, että jos siinä vaikka on jokin jonotusasetus päällä, tarttisko tarkistaa, vaihtaa puhelinta vai liittymää, lakata soittamasta yhtään mihinkään.

Jos huonoa on se, että se meidän Kone tuli tiensä päähän, niin mikä on sitten hyvää?
Se, että se minulle rakas, vanha pyöräni löytyi .

Olimme ulkona syömässä tai siis sisällä, mutta ei kotona. Katariinan syntymäpäivän kunniaksi päätimme juhlistaa sen verran, että emme äitin surkeita kokkauksen tuloksia nauti vaan syömme kunnolla. Se kannatti, sillä ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi ja lisäksi, ruokailun jälkeen löysimme pyörän!

Pojat lähtivät ravintolasta suoraan omille teilleen, mutta minä lähdin Katariinan kanssa kotiin. Juuri kun käännyimme Manskilta Keskuspuistoon päin, niin siinä se oli. Olin aivan hoopona ja millään en ollut uskoa näkemääni. Minun varastettu pyörä! Orpona, ihan yksin, niin surkeana, että olisi mieli tehnyt oikein halata. Pyörää on kyllä hankala halata. Aivan kuin se olisi sanonut minulle, että vie minut kotiin… Olisi tehnyt mieli heittää kuperkeikkaa!

Lukko oli rikki, tietysti, murrettu auki. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki, sillä takavanteesta 13 pinnaa poikki eli erittäin huonosti ajettava. Talutin sen huonokuntoisen pyörän hellästi kotiin ja varastoon. Naapurin hälytin antamaan ensiapua. Nyt on pyörä lukittuna lämpimään varastoon ja odottamassa, että uusi vanne saadaan paikoilleen.