Yön jälkeen, yksin kotona, saan kuunnella YÖtä, kaikessa rauhassa. Lapset eivät ole häiritsemässä kun äiti kuuntelee YÖköttävää mummomusaa. Mikä parasta, niin voi laulaa mukana, eikä kukaan ole sanomassa: – Äiti pliis, Älä laula!
Lapsille äitin Yön kuuntelu on kuulemma kärsimystä. Onhan äitienkin saatava kuunnella omia suosikkejaan, vetosin kerran. Sain ehdotuksen heti, että voisin mieluusti lainata kannettavaa CD-soitinta. Varmaan vielä niin, että sitäkin vois mennä ulos kuuntelemaan, sillä eihän se suodata sitä mukana laulamista…
Kun Olli laulaa ’Satukirjan sankari’, niin ihan pakosti vaan alkaa laulaa mukana, sille ei voi mitään. Oikein kovasti jos yrittää hillitä mukana laulamista, niin ainakin on hyräiltävä melodiaa. Niin, ja keikoilla saa laulaa mukana, kun siellä laulaa kaikki muutkin, eikä siinä kuule, meneekö ihan nuotilleen 
.
Keikkaa tässä ootellaankin. Lippu on jo valmiina, tilattu ties milloin. Unenkin jo näin, tai se meni painajaisen piikkiin, sillä olimme Yön keikalla ja muuten ihan ihanaa, mutta Olli ei ollut paikalla. Ei tullut lavalle laulamaan! Hitto, onneksi heräsin ja saattaa vain toivoa, ettei se ollut enneuni.
Luin muuten varsin ikävän arvostelun YÖn uusimmasta levystä. Se ei juuri hetkauttanut, että oli moitittu, sillä kai sitä nyt itte tietää, kuin hyvä levy se on täynnä toinen toistaan mahtavampia biisejä. Se jäi vaivaamaan, että miten se arvostelija olikin mennyt kuuntelemaan niin huonon levyn? Voi hyvät hyytelöt, en minä ainakaan kuuntelisi, jos olisi pieninkin mahdollisuus, etten tykkäisi. Noin yleensäkin, kriitikot eivät ole mihinkään tyytyväisiä, kaikki kirjat ovat kliseemäisiä, elokuvat aivan juonettomia ja sit levyt, kasa tuskaisia parahduksia…
Onneksi on ihmisiä, jotka lukevat tosihuonoja kirjoja, katsovat uskomattoman köpelösti ohjattuja elokuvia ja kuuntelevat levyjä, joissa ”homma menee oikeaksi muniinpuhaltelijoiden kokoontumisajoksi”.
