Laineiden arkinen aallokko

Autoton päivä! Voi pahus, meni sivu suun. Ei sen takia, etten olisi millään kyennyt siihen, vaan siksi, että se tuli tietooni päivän myöhässä. Luin siitä lehdestä vasta tänä aamuna kuinka sitä oli eri puolilla maailmaa vietetty. Kyllä otti pattiin, sillä minä olin käynyt kaupassa – autolla.
Yhtään ei kyllä lohduta se, että tänään en ole ajanut metriäkään, en ole käynyt edes lähellä autoa. Niin, ja huomenna, menen katsomaan autolleni parkkihallista paikkaa. Se tarkoittaa sitä, että talvella tulee paljon niitä autottomia päiviä. En viitsi autoa hakea sieltä parkkihallista. Auttaisikohan se tätä maailmaa?
En kyllä ymmärrä, miksi ihmiset vaan sitkeästi ajavat ruuhkissa omilla autoilla, mm. Kiinassa, jossa autoton päivä ei juuri vaikuttanut. Minä inhoan ruuhkia, ja parkkipaikan etsimistä. Autoilusta sen sijaan pidän, liikaa, luvattoman paljon. Minusta on erittäin mukavaa ajaa pitkiä matkoja ja autonikin tykkää, ihan kun sillai innostuisi, kun pääsee tien päälle. Pimeällä ajokin maistuu, jopa paremmin kuin auringon paisteessa. Olen kissojen sukua, sillä näen pimeässä paremmin.
On toki sellaisiakin ilmoja, etten riemusta rieku. Niitä on sellainen lumisade, joka tuntuu tulevan kohti, suoraan silmille ja toinen on usva, siis niin paksu sumu, ettei voi kuin ajaa kolmeakymppiä viivan tuntumassa. Rasittavaa, vaan onneksi harvinaista.

Mitä tulee julkisiin kulkuneuvoihin, niin minulla on niihin neuroosi. Joko pelkään jatkuvasti olevani myöhässä ja jos olen ajoissa, niin se kulkuneuvo on varmasti myöhässä. Sellainen syö! Sitä paitsi, jos tarttis hakee postista paketti (painava), ni ainakaan meiltä ei mene bussia postille. Taksilla se olisi elvistelyä eikä olisi edes varaa. Pyörä on edelleen varastettu. Pakko mennä autolla, kun se siinä pihassa kerran on.

Nyt suunnittelen pitkää matkaa, lasten kanssa ja sillä meidän autolla. Julkisilla se tulisi aivan ältsyn kalliiksi ja sitten ne aikataulut! Mitä lomaa se sellainen kellon perässä kulkeminen olisi? Nyt voidaan sanoa vain päivän tarkkuudella milloin ollaan missäkin. Paluumatkakin on vielä leppoisampi, kun kotiin voi tulla vaikka varhaisjakelun aikaan!

Kolme kivaa Pikkualustuksena taas se, ku sitä on niin yksinkertaisella (omituisella) mielellä varustettu, että kiva syntyy tosi pienestä. (Ja oudoista jutuista).

Eka kiva oli tänään se, kun hyppäsin autoon ja ajoin Kotkaan. Autolla ajo vaan on niin eri kivaa. Riemumielellä taas ratin takana, vaikka just eilen illalla käväsin Lahdessa. Mikään ei oo niin kivaa kun bensaa tankissa ja kai suonissakin. Popit paukkuu ja minulla jalka kaasulla.

Toka kiva on odotushuone. Kyllä, minä pidän odotushuoneista, mutta vain ja ainoastaan, jos minulla on luettavaa mukana. Oma kirja ja sitä on hyvä lukea juuri odotushuoneessa, missä ei voi oikein muuta tehdä. Tänään menin ajoissa, että sain lukea rauhassa. Odotushuone on aivan syvältä, jos ei oo lukemista, sillä tuntuu, että kaikki odottamiseen kuluva aika menee hukkaan. Jos ei ole lukemista mukana, niin aivan varppina on odotettava aivan äly kauan eli lääkärillä aikataulu ryssii. Kirjan kanssa se on jopa toivottavaa.

Kolmas kiva on hammaslääkärissä käynti ja minulla jos kellä, on siitä kokemusta. Olo on (lähes) aina niin levollinen kun astuu ovesta sisään ja asettuu lavitsalle. Minua on siunattu harvinaisen hauskalla lääkäri-hoitaja-parilla. Hoito on hemmetin hyvää ja koen olevani erityisen hyvissä käsissä. Ainoa asia mikä joskus harmittaa, niin se, kun suu auki siinä makaa, lääkärin kädet suussa… Niin, sillai on hankala nauraa. Ketä naurattaa hammaslääkärissä? Minua, joka nyt olen sen verran onnellinen, että naurattaa melkein missä tahansa.

Yön jälkeen, yksin kotona, saan kuunnella YÖtä, kaikessa rauhassa. Lapset eivät ole häiritsemässä kun äiti kuuntelee YÖköttävää mummomusaa. Mikä parasta, niin voi laulaa mukana, eikä kukaan ole sanomassa: – Äiti pliis, Älä laula!
Lapsille äitin Yön kuuntelu on kuulemma kärsimystä. Onhan äitienkin saatava kuunnella omia suosikkejaan, vetosin kerran. Sain ehdotuksen heti, että voisin mieluusti lainata kannettavaa CD-soitinta. Varmaan vielä niin, että sitäkin vois mennä ulos kuuntelemaan, sillä eihän se suodata sitä mukana laulamista…
Kun Olli laulaa ’Satukirjan sankari’, niin ihan pakosti vaan alkaa laulaa mukana, sille ei voi mitään. Oikein kovasti jos yrittää hillitä mukana laulamista, niin ainakin on hyräiltävä melodiaa. Niin, ja keikoilla saa laulaa mukana, kun siellä laulaa kaikki muutkin, eikä siinä kuule, meneekö ihan nuotilleen .
Keikkaa tässä ootellaankin. Lippu on jo valmiina, tilattu ties milloin. Unenkin jo näin, tai se meni painajaisen piikkiin, sillä olimme Yön keikalla ja muuten ihan ihanaa, mutta Olli ei ollut paikalla. Ei tullut lavalle laulamaan! Hitto, onneksi heräsin ja saattaa vain toivoa, ettei se ollut enneuni.

Luin muuten varsin ikävän arvostelun YÖn uusimmasta levystä. Se ei juuri hetkauttanut, että oli moitittu, sillä kai sitä nyt itte tietää, kuin hyvä levy se on täynnä toinen toistaan mahtavampia biisejä. Se jäi vaivaamaan, että miten se arvostelija olikin mennyt kuuntelemaan niin huonon levyn? Voi hyvät hyytelöt, en minä ainakaan kuuntelisi, jos olisi pieninkin mahdollisuus, etten tykkäisi. Noin yleensäkin, kriitikot eivät ole mihinkään tyytyväisiä, kaikki kirjat ovat kliseemäisiä, elokuvat aivan juonettomia ja sit levyt, kasa tuskaisia parahduksia…
Onneksi on ihmisiä, jotka lukevat tosihuonoja kirjoja, katsovat uskomattoman köpelösti ohjattuja elokuvia ja kuuntelevat levyjä, joissa ”homma menee oikeaksi muniinpuhaltelijoiden kokoontumisajoksi”.

Tuli käytyä Helsingissä. Kaikki asiat ja toimitukset samalla reissulla. Lähdettiin heti iltapäivällä ajelemaan ja suoraan Hartwall-areenalle. Nuoremmat naiset kyydistä sinne ja vanhemmat naiset kohti keskustaa. Auto parkkiin eduskuntatalon kupeeseen ja sitten jalkauduimme.
Heti tapasin kummipoikani ja pääsin pikana onnittelemaan hänen syntymäpäiväänsä ja sitten kipaisimme Bio Rexiin Tammen kirjailtaan. Siellä syötyämme saimme aitiopaikan, kun ikkunasta katselimme futiskansaa, joka vaelsi kohti Suomi-Puola-ottelua. Sitten liikennevalot sammuivat ja yksi poliisi alkoi ohjata liikennettä. Oli tulossa valtiovierailukulkue.
Kirjaillan jälkeen suunnistus kohti Pasilaa ja jalkapallokansa tuli vastaan…Vaisua sakkia, kai se 0-0 ei sitten innostanut leijumaan .
Kun Elämä Lapselle-konsertti päättyi, alkoi siellä se kansainvaellus. Luulin jo, etten ikinä löydä tyttöjä siitä tulvasta, mutta onneksi on puhelin. Äkkiä autoon ja menoksi, kotia kohti.
Keskiyön koittaessa olimme kotona. Katariina meni katsomaan Kasperia, joka nukkui valot päällä ja tuli viivana minun luo, että Kasperilla on päässä joku kauhea, iso, vihreä elukka! Voi herttinen, no, niin oli ja oli ihan hilkulla, että en huutanut. Olisi varmasti aivan koko talo herännyt. Sateenvarjolla, kyllä, se minulla oli vielä kädessä huidoin sitä kamalaa elukkaa ja se tippui lattialle. Sieltä lehden kanssa sitten taiteilin sitä ikkunasta ulos, tippui ikkunalaudalle, selälleen ja minua inhotti ihan satasella. Tapa se! sanoi Katariina, mutta hyi olkoon, en voinut, sillä kamala äänikin olisi kuulunut ja muutenkin, ällötti ihan tarpeeksi. Vihdoinkin sain pudotettua sen ulos ja sinne meni, liekö osasi lentää?
Netistä sitten kaivoin tietoa ja nyt selvisi yöllisen ötökän henkilöllisyys. Viherlude! Selvisi sekin, että on ihmisiä, jotka ihan erityisesti pitävät luteista http://puutarha.net/index.asp?s=/keskustelu/keskustelu.asp?id=10155
Mutta mistä himpusta se meille oli tullut? Meinasi muuten mennä yöunet, kun aloin miettiä, että onkohan meillä joka yö sellanen ja käykö se vain nukkuvan ihmisen kimppuun…

WANTED! niin tarttis tehä. Palkkionmetsästäjille apajat, kun etsintäkuuluttaisin pyöräni. Vaikka paremminkin voisin etsintäkuuluttaa sen, joka sen pyörän nyysi. Elävänä tai kuolleena, mieluummin elävänä, niin vois vetää lättyyn.
Siis, kun ei muutenkaan ollut niin kovin häävi päivä, niin sen päätteeksi huomasin, että minun rakas, juu kyllä rakas, pyöräni on anastettu. Hölmönä seisoin avain kädessä katellen tyhjää pyörätelinettä. Sen jälkeen katoin parkkipaikalle, jos vaikka sittenkin olin tullut autolla, vai tulinko kävellen? Ei, kyllä tulin pyörällä, mutta kävelen kotiin.
Maallistahan se vaan oli, mutta se oli minun EKA oma pyörä. Ostettu vuonna 1979 Kauppalankadulta, urheiluliikkeestä, jota ei enää ole ollut aikoihin, kun ei koko taloakaan ole eli siis todella wanha pyörä.
Meillä oli ihan erityisen lämmin suhde ja millään en olisi siitä luopunut. Sillä oli vanhuuttaan jo ihan omat temppunsa ja toivon todella, että se kuka sillä nyt ajaa, ei pärjäisi sen kanssa. Ajattaisi vaikka ojaan!
Kiersin Kasimirin kanssa sitä jo etsimässä ja poika ehdotti, että rakentaisimme ansan. Ottaisin Katariinan pyörän ja viritettäisiin sillai, että heti kun joku nyysijä iskisi, niin tipahtaisi verkko päälle… ihan kiva, mutta en taida viitsiä.
Onko jo perustettu ”Pyörävarkaitten uhrit” -seura? Varmaan kamalasti olisi jäseniä ja saisi vertaistukea. Kriisiapua uusille jäsenille, pliis.
Vaan, kyllä ottaa pannuun! Kaikki pyörävarkaat tarttis laittaa ajamaan pyörällä ilman satulaa tai niiltä tarttis pöllästä housut! Aina kun hankkis uudet, niin taas…

Vapaapäivänä heräsin ajoissa (ennen seiskaa). Yleensäkin ajoissa, että kerkee lukea lehden, ennen kuin lapset heräävät. Joskus joku on saattanut herätä aiemmin ja kurkannut ovelta, että ’montaks sivuu on viel jälel?’

Suunnistin suoraan kahvia laittamaan ja sitten hakee lehden eteisen kynnykseltä. Hetkinen, mitä hemmettiä? Nukunko vielä vai mitä on tapahtunut, kun mitään ei ollut tapahtunut? Missä lehti? Pyörin kun hullu kummitus ympäri tupaa, missä lehti, mihin minä sen jo laitoin, vai laitoinko? Paljo kello, miksi lehti ei ole tullut? Apuva!

Paniikkia alkoi pukata, sillä miten minä herään, miten saan kahvin juotua ja se käynnistys, ehei, ei onnistu mikään eikä millään, kun minulla ei ole lehteä. Hitto, jos ei olisi niin kovin suututtanut ja olotila niin unessa vielä, olisin ihan varppina itkenyt. Etsin jakelupäivystyksen numeron ja soitin saadakseni tietää mikä mättää.
Siellä pyöri ilmoitusnauha, josta kuulin, että lehdet jaetaan klo 7 mennessä. Wau, tulossa on ja oli ihan pikkusta vaille, etten jäänyt eteisen lattialle istumaan, kädet ojossa postiluukun alla. Vaan, ei tullut lehteä ja silloin alkoi jo keittää. Siis, aivan kertakaikkisen kamalat vieroitusoireet, että miten voi olla niin koukussa sanomalehteen? Onkohan sitä varten jotain vieroitushoitoja? Annostuksen pienentämisiä, pikkuhiljaa…kunnes loppuvaiheissa saisi vain kerran viikossa Seeprasta kattoo kuvat.

Oli pakko käydä välillä asioilla ja sain kyllä henkistä tukea, sillä kaikki, kelle vuodatin tilaani, ihmettelivät kuinka olen edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa. No, teeskentelin. Soitin taas jakelupäivystykseen ja hei, siellä oli ruuhkaa. Kuka tykkää kuunnella odotusmusiikkia, kun asiakaspalvelussamme on nyt ruuhkaa, käsi ylös! Vihdoinkin, pääsin sinne ja sain kuulla, että uusi jakaja on unohtanut ja lehti tuodaan minulle. Odotin, odotin ja odotin ja ei tullut. Soitin uudelleen ja loppujen lopuksi sain lehteni puolilta päivin. Mikä ihanuus, sain odotuspalkkiona myös valtakuntamme päälehden, joten ei kun lukemaan…
Mutta, vaihdanko yökkärin ja laitanko kahvin tippumaan ensin.

Tässä eräänä päivänä oli koulun ruokana kaalilaatikkoa… Ah, lurps, melkein vesi herahti kielelle. Vaan, minun lapseni eivät siitä gourmeesta pidä. Olenkin ehdottanut joka kerta, että ottakaa rasia mukaan ja pyytäkää kiltisti koulun keittäjä-tätiltä annokset kotipakettiin, niin kyllä äitille kelpais. Eivät ole suostuneet, omituista.
Kun se kaalilaatikkopäivän aamu valkeni, niin kaikki kolme lastani halusivat aamupalaksi kaurapuuroa! Onko kukaan koskaan kuullut, että oikein pyydetään kaurapuuroa? Ei auttanut, ku huttua keittää ja hyvin uppos. Kyllä silti korvissa oikein kauniisti soi: ”Äiti, keittäisitkö kaurapuuroa, ja mulle, ja mulle…”

Siinä samalla sitten kerroin, millaista painajaista olin yöllä nähnyt. Unessa pojat tappelivat niin kovin, nyrkeillä ja isoilla kirjaimilla. Minä heräsin siihen…huh, Mistähän moinen uni oikein juonsi juurensa…ku eihän meillä koskaan tapella, eihän?

Kasper halusi kertoa oman painajaisensa. Oli ollut luokkakaverinsa (tytön) synttäreillä, missä oli vain poikia. Hauskaa oli, kunnes äiti soitti ja pyysi heti kotiin tiskaamaan. Kun Kasper oli tiskannut ja meni takaisin synttäreille, ei ollut enää mitään syötävää. Aika paha..
No, Kasper pani paremmaksi painajaisen suhteen ja minä jäin miettimään, mitähän se oikein loppupeleissä tarkoitti…