Upeeta, mahtavaa. Olen ottanut aivan lunkisti ja aloitin päivän nukkumalla pitkään. Se ei nimittäin ole ollenkaan helppoa, sillä kai se on jokin kultaisen keski-iän merkki, kun ei osaa aamulla nukkua. Silloin nuoruuteni kukoistuksessa sitä veteli kevyesti vähintään puolille päiville, mutta nykyisin se menisi väkisin makuuksi. Vaan, tänä aamuna sain nukuttua peräti yhdeksään. Sain itteni kammettua pystyasentoon kahvin tuoksun kantautuessa nenääni. Kasimir oli keittänyt minulle aamukahvin.
Lehteä luin lähes tunnin, mikä nautinto. Sunnuntain lehti on olevinaan niin täynnä asiaa. Asuntojutut jätän suosiolla kattomatta, vaikka joskus leikittelen ajatuksella, että jos minulla olisi pieninkin mahdollisuus, niin minkä talon valkkaisin…
Lapset ovat olleet ilonani tämänkin viikonlopun ja se taas tarkoittaa sitä, että ruokaa on laitettava. Ainoa pakkohomma tässä vapaapäivässä. Olin siinä vaiheessa uppoutunut laittamaan paikkakuntakortteja kansioihin, joten en ois millään malttanut. Sain pk-kortteja viime viikolla noin 100 ja olihan ne käytävä läpi. Sain Kasimirin perunan keittopuuhiin 
. Minulle aikalisä…
Ruokapöydässä olimme koko jengi pitkästä aikaa ja kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Kuuntelimme Katariinan tarinoita Ahvenanmaalta, missä olivat leirikoulussa viime viikolla. Hienoa, sillä juttuja piisaa varmaan vielä jatkossakin.
Ruuan jälkeen pikkasen ryhdistäydyin. Sen verran, että sain pyykit hoidettua ja komennettua pojat huoneen siivoukseen. No, kyllä minä imuroinkin. Ihan vaan sen takia, että voi loppupäivän lorvia. Kirjoittaa pari kirjettä ja lukea muutamia lehtiä.
Huomiseen on latauduttava, sillä silloin Milla Paloniemi saapuu kaupunkiin. Hän tulee kertomaan meille kaikille Kiroilevasta Siilistä. Siitä niin kovin pahantuulisesta mutta sympaattisesta piikkipallerosta. ”Oi, olen surullinen siili, niin surullinen jotta, se on aivan totta…”
