Vielä on kesää jäljellä… jonkin verran juu, vaikka minulla olisi jo niin syksyä ikävä.
Koulut ovat alkaneet ja lomat pidetty, niin ihan hyvin voisi jo syksy avata sylinsä ja ottaa minut vastaan. Tämän kesän lusiminen on ottanut tavallista enemmän voimille. Liiallinen lämpö ja valo ovat tehneet minun päästäni kumipallon, joka ei kohta toimi.
Aurinko tunkee säteensä minun pääni sisään ja aiheuttaa siellä sellasen kaaoksen, että siitä selviäminen ottaa aikansa. Vaan kun syyshämärä saapuu ja minä voin pitää silmäni auki, niin taivaat aukenevat. Kun syysilma on sateesta kosteaa, sitä voi ahnaasti hengittää. Nyt sitä siitepölyjen täyttämää tuulista ja lämmintä ilmaa koittaa vetää ja olo ei kuin tunkkaantuu. Joten, kun saapuis syys ja iltojen hämäryys…
Muutenhan ei oo kyllä valittamista. Kaikki on kerrassaan hyvin. Lapset ovat koulussa ja minä töissä. Ruokaa ja lämmintä piisaa ja me ollaan niin terveitäkin (paitsi miun pää). Itsestään selvyytenä en pidä mitään. Olen toisinaan niin kiitollinen, että sitä on ihan pakahtua. Tarkalleen ottaen en oikeastaan keksi mitään valituksen tynkää. Käväisin tänään lääkärissäkin ja uudet rohdot on nyt plakkarissa, joten jospa se pää asettuisi.
Näin arkipäivän ratoksi kävimme koko porukalla syömässä, ravintolassa. Juu, kylläpäs on varaa, no eipäs oo, mutta joskus on vaan arkea juhlistettava. Syödään sitten loppuviikko kaurapuuroa tai pureskellaan kynsiä. Se oli meidän perheen juhla-ateria sen kunniaksi, että kaikki lapset ovat samassa koulussa!
Sen verran siitä, että saahan sitä soitella koulutoimistoon tms. Minä en kyllä ole soitellut. Minä kun vaan vein pojan sinne kouluun! Siellä, sen jälkeen kun poika oli jo luokassa, sain tietää, että olikin paikka ja että me olimme siihen oikeutettuja, siksi kun olin sen valituksen tehnyt… että silleen. Minua ei kiinnosta enää miten ja miksi se järjestyi, pääasia että järjestyi! Oikeesti luulen, että sen järjestyminen oli ihan muissa käsissä kun meidän kuolevaisten.
