Apuva, kamala katastroofi on iskenyt! Ennen kuulumatonta! Jaakko paiskasi tänään kylmän kiven järveen! Se ei oo kyllä haitannut, mutta kun minulla on vielä talviturkki! Mikä hitto minua vaivaa, kiire vai saamattomuus, ikä vai mikäkumma?
Kyllä sitä tähän astisessa elämässä on sen talviturkin saanut nakattua aina hyvissä ajoin, niin nyt se painaa harteilla. Ei ollenkaan hyvä asia, sillä osaanhan minä uida ja se on vielä tosi mukavaa.
Olen minä kyllä ajatuksen tasolla jo käynyt uimassa monta kertaa. Olen niin vakaasti suunnitellut, että melkein olen sen turkin jo heittänyt. Kerran suunnittelin käyväni Sihvakassa. Se on ihana paikka ja sinne nimenomaan sen takia, kun se on nyt uusittu. Vedet on vaihdettu ja ei pitäisi olla järvisyyhyä. Tosin ei olla sitä sieltä koskaan saatukaan. Pakko kyllä tunnustaa, etten ole siellä ikinä uinut. Olen aina ollut sielläkin se rannalla ruikuttaja, kun on ollut koko ajan pakko laskea päitä. Yksi, kaksi, kolme… kaikki tallella, pinnalla, elossa. Siellä on paras paikka olla se rannalla ruikuttaja, kun siellä on rannassa mäntyjä, joiden katveessa saa päivystää. Uimisen jälkeen voi käydä keräämässä mustikoita, joita löytyy mukavasti muutaman metrin päästä. Kun eksyy pikkasen kauemmaksi, voi käydä Matilda Wreden haudalla!
Vennan rannassa kävimme joskus tosi usein, mutta sen jälkeen kun se onnettomuus siinä risteyksessä sattui, se sattui niin, että aina ajattelen, että me olisimme voineet olla siinä. Siellä minäkin joskus uin, sillä siellä rannalla ruikuttaminen oli niin hiostavaa, että sitä vaan alkoi käydä niin kuumana ettei ollut vaihtoehtoa. Kun päät oli laskettu ja saatu rannalle, niin silloin oli äipän vuoro. Kaikki kolme päätä saivat katsoa, kuinka äippä selviää.
Käyskille en voi mennä, kun se on sellasta lihasoppaa. Takavuosina kävin usein siellä vastarannalla ympäri vuoden, mutta sekin jäi, kun alkoi lisääntymiskausi.
Jossain rapakossa olisi kyllä ihan pakko käydä, sillä en jaksa kantaa talviturkkia, en koko kesää, nolottaa.
