Käväisin Jaalassa, Antiikkimarkkinoilla, ihan vaan huvikseni sillai pyhäpäivän ratoksi. Halpa reissu, sillä niin oli hintavaa, ettei tullut mieleenkään ostaa yhtään mitään. Kaunistahan siellä oli, paljon ihania, vanhoja esineitä. Onneksi en kerää antiikkia.
Olisin katellut postikortteja, mutta ne hinnat. Kun huomasin, että sellaiset kortit, mitkä laitan suoraan roskiin (tusinatavaraa), maksoivat 50 senttiä/kpl, niin enpä isommin jatkanut plaraamista. Paitsi sen verran, että tajusin olevani aika varakas. Ne kortit, mitä minunkin kokoelmistani löytyvät, olivat aivan huiman hintaisia. Eli, jos puute ja kurjuus yllättää, taidan lähteä myymään korttejani.
Mieleen tuli taas se vanha juttu, että kun antiikkikauppias ostaa tavaraa, se on romua. Kun hän itse alkaa sitä myydä, se muuttuu kullaksi eli on antiikkia. Kallista tavaraa on antiikki, mutta silti on mukavaa käydä katselemassa. Äveriäät voivat ostaa, mutta köyhä käy kuin näyttelyssä, katselee tavaraa ja ihmettelee hintoja ja varoo aivan neuroottisena, ettei pudottaisi mitään.
Kun ei ole varaa ostella, on ihan hyvä, että on kallista, niin jää kaikki sellainen ostamatta. Kun välillä on varaa jotain ostaa, niin se onkin sitten arvokasta. Kallista, vaikka ei rahallisesti. Huh, olipas monimutkaista.
”Oma koti kullan kallis” on tuttu taulu. Meilläkin on sellainen. Kasimir katseli sitä eilen ja sanoi: – Totta! Isillekin olisi saatava tollanen taulu. On ostanut uuden kiukaan ja se oli tosi kallis.
