Laineiden arkinen aallokko

Tapasin sen jo eilen torilla, missä piipahdimme lasten kanssa. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Siellä se oli ja hymyili vinosti matkan päästä. En ollut huomaavinaan, mutta kyllä se silti niin ärsytti, että tulin oikein pahalle päälle. Yritin unohtaa koko tapaamisen ja menin kotiin laittamaan ruokaa, keittämään juuri ostettuja uusia perunoita. Asettelin maljakkoon juuri ostetut kauniit kukat.
Se oli tullut mukaan. Istuskeli sohvalla ja virnisteli. Edelleenkään en huomioinut sitä millään lailla. Lähdin töihin ja ajattelin sen jäävän sinne sohvalle. Oli varmaan jäänytkin, vain vähäksi aikaa, sillä pian hän oli siellä työpaikallani. Johtuen varmasti hankkimastani lähestymiskiellosta, se seurasin minua välimatkan päästä. Olin niin kuin sitä ei olisikaan ja tein vain töitä. Sen läsnäolo sai minut kuitenkin tekemään virheitä. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, lähdin työkaverini kanssa TJK:lle. Siellä se puun oksalla hihitteli.
Kun menin kotiin, se seurasi. Ajattelin, että kun otan lapset mukaan ja menemme pizzalle, se ei jaksa enää seurata. Olin oikeassa, se ei lähtenyt mukaan, vaan jäi kotiimme odottamaan paluutamme. Onneksi sain edes sen aikaa olla siltä rauhassa. Luulin, että se sai minusta tarpeekseni, mutta olin väärässä, niin väärässä. Kun saavuimme kotiin, se oikein kädet puuskassa odotti. Minua suututti ja en edelleenkään huomioinut millään lailla vaan painelin suihkuun.
Tiedän, ettei se tykkää suihkusta. Oli kuitenkin jo valmiina asettelemaan kylpytakkia harteilleni. Minä en suostunut hyväksymään enkä myöntymään, että se on meillä eikä jätä minua, ennen kuin huomioin sen. Koko yön se hyppi minun sängyssäni ja kävelytti minua ympäri tupaa. Aamuyöstä laitoin valot ja aloin lukea. Se istui tympääntyneenä sängyn vierellä. Antoi kuitenkin muutaman tunnin nukkua.
Kun heräsin, se toivotti hyvät huomenet. En sanonut mitään, vaan keitin kahvit. Luin lehden ja nautiskelin aamukahvit. Silloin sitä alkoi suututtaa, kun en millään lailla sitä noteerannut. Löi suoraan päin pläsiä. Sattui niin, että oli pakko ottaa pilleri ja mennä takaisin sänkyyn. Sitä se oli odottanutkin, sillä ei antanut minun levätä, vaan talutti kylppäriin, pani polvilleen ja oksennutti. Nauroi räksyttävää naurua ja nautti minun alistamisesta. Kun raahauduin takaisin sänkyyn, se lähti, ovet paukkuen ja ilkkuen. Vieläkin se nauru kaikuu korvissani, kamalan kavala migreeni…kunnes jälleen tapaamme.

Apuva, kamala katastroofi on iskenyt! Ennen kuulumatonta! Jaakko paiskasi tänään kylmän kiven järveen! Se ei oo kyllä haitannut, mutta kun minulla on vielä talviturkki! Mikä hitto minua vaivaa, kiire vai saamattomuus, ikä vai mikäkumma?
Kyllä sitä tähän astisessa elämässä on sen talviturkin saanut nakattua aina hyvissä ajoin, niin nyt se painaa harteilla. Ei ollenkaan hyvä asia, sillä osaanhan minä uida ja se on vielä tosi mukavaa.
Olen minä kyllä ajatuksen tasolla jo käynyt uimassa monta kertaa. Olen niin vakaasti suunnitellut, että melkein olen sen turkin jo heittänyt. Kerran suunnittelin käyväni Sihvakassa. Se on ihana paikka ja sinne nimenomaan sen takia, kun se on nyt uusittu. Vedet on vaihdettu ja ei pitäisi olla järvisyyhyä. Tosin ei olla sitä sieltä koskaan saatukaan. Pakko kyllä tunnustaa, etten ole siellä ikinä uinut. Olen aina ollut sielläkin se rannalla ruikuttaja, kun on ollut koko ajan pakko laskea päitä. Yksi, kaksi, kolme… kaikki tallella, pinnalla, elossa. Siellä on paras paikka olla se rannalla ruikuttaja, kun siellä on rannassa mäntyjä, joiden katveessa saa päivystää. Uimisen jälkeen voi käydä keräämässä mustikoita, joita löytyy mukavasti muutaman metrin päästä. Kun eksyy pikkasen kauemmaksi, voi käydä Matilda Wreden haudalla!
Vennan rannassa kävimme joskus tosi usein, mutta sen jälkeen kun se onnettomuus siinä risteyksessä sattui, se sattui niin, että aina ajattelen, että me olisimme voineet olla siinä. Siellä minäkin joskus uin, sillä siellä rannalla ruikuttaminen oli niin hiostavaa, että sitä vaan alkoi käydä niin kuumana ettei ollut vaihtoehtoa. Kun päät oli laskettu ja saatu rannalle, niin silloin oli äipän vuoro. Kaikki kolme päätä saivat katsoa, kuinka äippä selviää.
Käyskille en voi mennä, kun se on sellasta lihasoppaa. Takavuosina kävin usein siellä vastarannalla ympäri vuoden, mutta sekin jäi, kun alkoi lisääntymiskausi.
Jossain rapakossa olisi kyllä ihan pakko käydä, sillä en jaksa kantaa talviturkkia, en koko kesää, nolottaa.

Tässä jokunen aika sitten olin viemässä lapsia leirille, kun auto alkoi hyytyä. Ensin vain radio lakkasi toimimasta. Ajattelin, että se on vain joku kosketushäiriö…
Asian ydin paljastui perillä, siellä metsässä, kun auto ei sitten enää käynnistynyt. Olin ajanut auton sillai nokka mettään päin ja hiukan alaviistoon, kiva. Siinä oli ja pysyi! Olin siis keskellä korpea, eikä yhtään miestä paikalla ja pari naista kyllä, mutta ajattelin oitis, että yhtä avuttomia kuin minä. Soitin isälleni, joka saapui paikalle niin pian kuin kerkesi. Hälytin kaikki lapset paikalle työntämään auton edullisempaan elvytysasentoon. Luukut auki ja letkut esiin. Nyt, katsoin haukkana kuinka ne piuhat laitetaan, että osaan seuraavalla kerralla ihan itse. Olisi meinaan ihan terveellistä oppia moinen taito. Sitä vaan jotenkin ihan panikoi, että jos vaikka väärin virittää…
Elvytys auttoi, vilkutin lapsille ja ei kun menoksi. Pysähdyimme matkalla kahville isäni kanssa, vain todetaksemme, että auto ei ilman elvytystä käynnisty. Lisäksi siellä paloi jos vaikka mitä varoitusvaloja. Olin saletti, että nyt on jotain pahasti pielessä. Katsoin ohjekirjasta, joka kehotti viipymättä viemään auton huoltoon. No, mikäs siinä, vaan kun huoltoaikaa ei saanut viipymättä, vaan kahden viikon päähän. Siinä oli aikaa miettiä ja niin teki myös isäni, joka tuli siihen tulokseen, että jos tarkistettais akku! Annoin hänelle kaikki valtuudet, sillä olin perunut kaikki autolla tehtävät reissut ja siirtynyt pyörälle. Oli orpo olo, kun sitä niin on tottunut, että auto on aina käytettävissä. Silti olin hyvin iloinen siitä, että se meidän uskollinen limusiini alkoi nikotella täällä kotikonnuilla eikä esim. Vaasan reissulla.
Kävi sitten ilmi, että vika oli akussa. Se laatikko oli tullut tiensä päähän. Vaikka meillä ei ihan uusi auto ole, niin sen verran varoitusvaloja löytyy syttymään heti, kun joku ihan normaali vika tulee. Jehna! Uusi loota kannen alle ja taas kulkee! Upeeta, mahtavaa, ihan kuin olisi saanut uuden auton! Hyrräsi niin iloisesti, että olisin voinut vaikka ihan huvikseni cruisailla minne tahansa. Kesäteatterireissuille ainakin…
Pyörällä olen ajellut nyt muuten, kun on nuo välimatkat lyhkäsiä. Eilen oli matka kirjastosta matkahuoltoon ja kuinkas sitten kävikään… Housun puntti jäi ketjujen väliin…sanonko, en sano…no voi sun…! Sain sen sieltä ihan siististi pois, mutta voisin sen akrobaattisen esityksen jälkeen pyrkiä sirkuskouluun. Edellisen kerran kun vastaava tilanne sattui, minulla oli laatikollinen puolukoita tarakalla. Silloin ei tullut mieleenkään nätisti irrotus vaan tempasin suuren harmistuksen vallassa, niin että lahkeesta pala jäi ketjuihin. Tärkeämpiä oli ne puolukat. Oisko alettava käyttää pyykkipoikia? En millään kehtais.

Käväisin Jaalassa, Antiikkimarkkinoilla, ihan vaan huvikseni sillai pyhäpäivän ratoksi. Halpa reissu, sillä niin oli hintavaa, ettei tullut mieleenkään ostaa yhtään mitään. Kaunistahan siellä oli, paljon ihania, vanhoja esineitä. Onneksi en kerää antiikkia.
Olisin katellut postikortteja, mutta ne hinnat. Kun huomasin, että sellaiset kortit, mitkä laitan suoraan roskiin (tusinatavaraa), maksoivat 50 senttiä/kpl, niin enpä isommin jatkanut plaraamista. Paitsi sen verran, että tajusin olevani aika varakas. Ne kortit, mitä minunkin kokoelmistani löytyvät, olivat aivan huiman hintaisia. Eli, jos puute ja kurjuus yllättää, taidan lähteä myymään korttejani.
Mieleen tuli taas se vanha juttu, että kun antiikkikauppias ostaa tavaraa, se on romua. Kun hän itse alkaa sitä myydä, se muuttuu kullaksi eli on antiikkia. Kallista tavaraa on antiikki, mutta silti on mukavaa käydä katselemassa. Äveriäät voivat ostaa, mutta köyhä käy kuin näyttelyssä, katselee tavaraa ja ihmettelee hintoja ja varoo aivan neuroottisena, ettei pudottaisi mitään.
Kun ei ole varaa ostella, on ihan hyvä, että on kallista, niin jää kaikki sellainen ostamatta. Kun välillä on varaa jotain ostaa, niin se onkin sitten arvokasta. Kallista, vaikka ei rahallisesti. Huh, olipas monimutkaista.
”Oma koti kullan kallis” on tuttu taulu. Meilläkin on sellainen. Kasimir katseli sitä eilen ja sanoi: – Totta! Isillekin olisi saatava tollanen taulu. On ostanut uuden kiukaan ja se oli tosi kallis.

Nyt on taas se aika käsillä, kun pääsee kesäteatteriin katsomaan ja kokemaan elämyksiä. Kesäteatterit kuuluvat minun kesääni ainakin ja hyvin vahvasti. Mikään ei pidättele minua pois ja niin monta kuin suinkin mahdollista, on nähtävä.
Valmistelut käyvät jo rutiinilla. Kaiken päivää vahditaan ilmaa ja jos sataa, sen jännittävämmäksi käy arvuuttelu, sataako illalla. Kassiin pakataan sadetakkia, hyttysmyrkkyä, joskus jopa lapaset. Viltti on jo autossa. Fiilistä ei tarvii pakata, sillä sitä on aina.
Ilahduttavaa on se, että kesäteatterit ovat saaneet ihmiset liikkeelle. Muutama vuosi sitten ei tullut mieleenkään, että tarttis varata paikkoja, mutta nyt varaan joka kerta. Varmaan itkisin, jos joutuisin kääntymään kotiin ilman teatteria. Onneksi sitä ei ole vielä tapahtunut, vaikka läheltä piti tapaus oli Ummeljoella, kun menimme katsomaan Pekka Töpöhäntää. Esitys oli loppuunmyyty! Voi jehna, olin jo sydän syrjällään, kunnes lippukassa ystävällisesti kertoi, että jos jaksamme odottaa, niin olisimme ekana jonottamassa peruutuspaikkoja! Hurraa, se kannatti, sillä just ja just mahduimme. Tiukkaa se teki, sillä Kasimir istui sylissäni . Kissat olivat ihania.
Elimäen Jättipotti nähtiin sadetakit päällä ja hanskat onneksi mukana, sillä sen verran viileetä oli katsomon puolella. Ei haitannut tahtia, sillä lämpimään tunnelmaan päästiin.
Lapinjärvellä tapasimme Votkaturistit hyvässä kesäsäässä, sillä ei ollut kylmä eikä hiki ja poutaa piti. Taattua kesäteatterihuumoria suomalais-venäläiseen tyyliin joskus silloin ennen…
Hunttalan Matti oli tapaus Iitissä, joka oli kelpo kokemus. Mikko Pesälä oli hauska. Minä tosin olen aina tykännyt hänestä, kun on se pilke silmäkulmassa ja kasvot aina hymyssä. Mikon tyylisiä poliitikkoja saisi olla nykyisessäkin eduskunnassa! Iitissä ilma oli suotuisa. Hyttysiä vastaan otettiin suihkeet.
Korvenkylän Tähti ja meripoika antoi kaiken. Korvenkyläläiset nyt ovat niin pettämätön sakki. Koko päivän kyttäsimme sadetta, kun satoi tämän tästä, että saammeko katsoa kastumatta. Yleensä katsojat voivat varautua viltein ja sadetakein, joten mitäs heistä, mutta ne näyttelijät. Ei ole heillä sadetakkeja vaan ovat ihan säiden armoilla. Olavi Virta oli niin ihana ja minulla kyllä tulvahti vettä silmät täyteen, kun Ola vetäs Tähti ja meripoika-biisin lopussa, johon muut näyttelijät yhtyivät. En voi unohtaa, kuinka äitini lauloi sitä minulle ja veljelleni joskus 40 vuotta sitten…
Nyt perjantaina saa ensi-iltansa Kouvolan kesäteatterissa Vinski ja Vinsentti. Muutaman kerran ollaan siellä lippuja myymässä, minä ja Katariina, joten onpahan vaan ihan pakko toivottaa tervetuloa kaikki te työtä tekevät ja raskautetut, niin kesäteatteri antaa levon, niin ja lapset ja lapsenmieliset, mummut ja vaarit ja, ja…. en oikeastaan keksi ketään, jolla voisi olla pienintäkään syytä olla näkemättä Vinskiä ja Vinsenttiä!

Taas se jää näkemättä, kun ei Suomenlinnaan saa lippuja. On siis tehtävä suuren luokan tunnustus. En ole ikinä nähnyt minkäänlaista versiota Tuntemattomasta Sotilaasta. Kun lapsena ei saanut katsoa niin isompana ei sitten kiinnostanut. Sota-jutut ei ole minun sydäntä lähellä. Vaan, Suomenlinnassa olisi ollut aika kiva kaarti suomalaisia miesnäyttelijöitä, joten jos ei sota ilahuta naista, niin mieskomeus hivelee naisen silmää .

Muistuu kyllä mieleen, kun filmasivat toista versiota Tuntemattomasta Sotilaasta Valkealassa. Haavoittuneita sotilaita kävi kuvaustauoilla silloisen työpaikkani baaritiskillä hörppäämässä kostuketta ”tuskiinsa”.

Pariisissa taitaa olla Riemukaaren juurella joku ikuinen tuli ja palaako se Tuntemattomalle Sotilaalle? Miksiköhän? No, olen siellä käynyt, mutta se reissu jäi mieleen sen takia, että joku tuntematon einari oli suihkuttanut sinne menevään käytävään jotain, oliko se nyt kaasua, joten olimme tukehtua…

Unohtaa ei sovi, että onhan meillä kotonakin pari sotilasta, ei niinkään tuntemattomia. Minä äitinä ja naisena en kestä pyssyjä, sotaleikkejä tai mitään sellaista sotaan viittaavaa. En ole siis ostanut pojille pyssyjä. Eipä muuten ole tarvinnutkaan, kun esimerkiksi sormella tai matolla voi ampua! Näin on!
Kasper muutama vuosi sitten istui tuvan pöydän ääressä ja sanoi minulle: – Näetkö tuon hevosen tuolla kirjahyllyn päällä? Se kuolee nyt…PUM! ja sitten hän puhalsi etusormeensa. Jessus, tappoi meidän hienon koristehepan.
Lomalla pesetettiin mattoja. Olin sitten Kasimirin kanssa lähdössä pesulaan, kummallakin mattorulla kainalossa. Odotettiin hissiä ja yhtäkkiä Kasimir sanoi: – Naapurin parveke putos…ja nyt tipahti ässätorni! Taivas, jätkä tykitti mattorullalla.

Vaihdettiin vapaalle virkistäytymällä Vaasassa. Voi vi…. vimpa, V vaikuttaa vahvalle. Kirjainleikki on niin hauskaa, että se jää päälle.
Vaasan valloitus onnistui hyvin, sillä olimmehan siellä ihan vallan ensimmäistä kertaa. Pääsimme Vaasaan kivutta ja eksymättä. Katariina toimi varsin vakuuttavana kartanlukijana ja vakaasti ajoimme Vaskiluotoon. Siellä sijaitsi hotellimme, johon asettauduimme vilkkaasti. Vaasan Vapauden patsaalle oli päästävä. Katariinalla oli sinne jo järkätty tapaaminen. Hotellin ystävällisen henkilökunnan ansiosta löysimme vaivattomasti vapaan parkin autolle ja jalkauduimme.
Vapauden patsas vaikutti keskellä Vaasan toria ja sen juurella istuimme vaikuttuneina Vaasan vilkkaudesta. Vilinä vallitsi vahvana. Jasmin saapui paikalle vanhempiensa saattelemana ja sen jälkeen ei tyttöjä enää näkynyt, kun he häipyivät Vaasaa valloittamaan.
Minä jäin Kasperin ja Kasimirin kanssa tekemään vaikeita valintoja. Mihin kauppaan mennä ja vertailla vermeitä. Veljekset ovat kyllä vaivattomia vetimien valitsijoita. Kasperin jalkapallosukat eivät suinkaan olleet hukassa, vaan valinta osui kohdalleen viipymättä. Kasimirin varvassukat löytyivät myös välittömästi. Vatsat varustettiin Vaasan pikaruokalassa.
Päivä päättyi kun väsyneinä ja vahingoittumattomina kaaduimme vuoteisiimme.
Seuraavan aamun valjetessa, valitsimme vankan aamiaisen vahvistuaksemme Wasalandian vauhdikkaaseen vilinään. Ilma vaikutti varsin lupaavalle. Varoitin lapsia varovaisuuteen ja valppauteen ja vapautin heidät huvipuiston vauhdikkaaseen vilskeeseen. Itse en viitsinyt villiintyä, vaan vakaasti varjoisassa nurkassa vahtia pidin. Valitettavasti en saanut koko aikaa vartiossa istua. Kasimirin oli saatava vanhempi mukaan Tukkijoelle. Voi viikuna, ihan oli vaan velvollisuudesta vääntäydyttävä vesileikkiin. Iik, suorastaan vapisin vaikka yritin vitsiä vääntää. Selvisimme vaurioitta, onneksi. Vielä oli koitos varallani, Kummitustalo! Hui kauhistus, miten vaarallisen hirveän kamalaa, verta, verkoja, velhoja, varsinainen kauhutalo! Uusinta ei olisi ollut varma valinta.
Aika riensi varkain ja kuuden tunnin jälkeen oli kerrottava lapsille valitettava tosiasia: vitsit ovat nyt vähissä, kun väsymys on valloillaan, joten kotimatka vaikuttaa väistämättömälle. Pakkauduimme viileydestä vapaaseen autoon eikä aikaakaan ku vaitonaisuus täytti koko tilan. Uneen oli vaipunut koko veljeskunta.
Vaasasta jäi erittäin valloittava, vekkuli kuva meille, mutta silti… oli niin kiva, palata kotiin, Kouvolaan!

Lomalla on käytävä jossain, ettei ihan juurru sohvaan. Niinpä viikon huilaamisen jälkeen sitten sonnustauduimme tien päälle. Alkuviikosta on muutenkin parempi lähteä reissuun ja aloittaa viikko siten, että voi taas loppuviikon hohhailla.
Pakattu oli kaikki tarpeellinen ja istumapaikat oli arvottu, joten matkan teko sai alkaa. Ei sitten aikaakaan, kun isäni soitti ja pyysi vielä tarkastamaan pyörien pultit. Olimme jo edellisenä päivänä tarkastaneet kaikki nesteet ja että auto muuten oli menokunnossa. Olimme eräällä huoltoaseman pihalla, kun sen puhelun otin vastaan. Siinä sitten luuri korvalla kaivoin avaimen takapaksista ja aloin kokeilla pulttien kireyttä. Hyvin olivat kiinni ja autoon päästessäni, Katariina sanoi, kuinka terassilla olivat ukot oikein seisaalleen nousseet katsomaan minun työskentelyä. No, eivät kyl kuulleet, ku jouduin isältäni kysymään neuvoa, kumpaan suuntaan kiristyy, hih, en sit ikinä muista mokomaa.
Seuraavalla etapilla, muistin, että voisin kuitenkin lisätä vettä pissapoikaan, ku sinne en laittanut kuin lorauksen. Avasin konepellin ja heti huomasin, ettei ole korkkia koko vesisäiliössä? Voi jehna, mihin mie sen olin hukannut? No, ei hätää, värkkäsin muovipussista ja kuminauhasta kätevän korkin, joten taas matka jatkui.
Noin seitsemän tunnin matkan teon jälkeen olimme perillä Vaasassa! Siitä voin kertoa joku toinen kerta. Matkanteko nimittäin jatkui heti seuraavana päivänä, kun lähdimme paluumatkalle. Pakko on mainita, että minusta kolmen lapsen kanssa matkustaminen on erittäin mukavaa, sillä minulla on vankka aavistus siitä, että he taitavat pitää reissuamisesta. Kuuluisaa takapenkin räpätystä ei ole. Kuuntelemme radiosta hyviä biisejä ja jos on oikein ”hyvä” kappale, lauletaan mukana. Tälläisiä ovat muun muassa Apinaorkesteri, Daa-da-daa, Käyn ahon laitaa, yms. Erikseen ovat sitten ne tanssittavat biisit, kuten Ketchup Song yms. Autossa joraaminen on taitolaji sinänsä, mutta kyllä se aina jotenkin lutviutuu, eikä pääse paikat sillai jumittumaan.
Sellainen leikki on myös, että kuka tyhmimmän ja itsestään selvimmän huomion tekee, niin että saa muut yllättymään. Täytyy saada nopeasti ja yllättävästi huudettua vaikkapa; OJA! Muitten täytyy sitten kommentoida yhtä tyhmästi, että tosiaan, eipä oltais huomattu. Tällainen leikki sopii, kun ollaan jo tosi väsyneitä
Pysähdyksiä tulee sopivin väliajoin, kun jonkun täytyy päästä vessaan, täyttämään vesipullo, vaihtamaan takapenkiltä etupenkille ja päinvastoin, on nälkä yms.
Matkaa taitettiin 900km ja ketään ei se harmittanut. Voisi jo alkaa suunnitella seuraavaa reissua jonnekin päin Suomea tai hei, ensin on säästettävä rahaa, sillä ilmaista huviahan se pärtsäily ei suinkaan ole.

Tässä lomapäiviä vietellessä olen miettinyt meidän perheen oi aikoja, oi tapoja ja etenkin niitä tapoja. Jokaisessa perheessä on tapansa ja yleensä muiden tavat ovat niitä omituisimpia? Minusta kaikkien tavat ovat jokseenkin mielenkiintoisia ja jopa huvittavia.
Meilläkin niitä tapoja piisaa ja uusia tulee. Minua kummastuttaa se, miksi minun on aina kammattava hiukseni isossa vessassa, kun taas pesen hampaani ja meikkaan pienessä vessassa. Toisin päin siitä vaan ei tulisi yhtään mitään. Aivan sama kuin petaan petin, niin verhoja ei voi avata sitä ennen, vasta kun peti on pedattu.
Avaimet ovatkin osio erikseen. Minä laitan aina omat avaimet lipaston vasemmanpuoleiseen ylälaatikkoon. Kasper säilyttää avaimiaan eteisen lattialla ja auta armias, jos joku on ne siitä korjannut, niin hän ei osaa niitä mistään etsiä. Kasimirin avaimet roikkuu eteisen tuolin karmilla.
Voirasia, se avattu, jota käytetään, on oltava jääkaapin keskimmäisellä hyllyllä, muuten on kaaos valloillaan.
Pojat riisuvat vaatteensa tupaan. Kasimir pienelle sohvalle ja Kasper isolle sohvalle. Kova on äläkkä, mikä syntyy, jos toinen (tai minä) on laittanut väärälle sohvalle. Saapi sitten lattialta keräillä.
Ruokapöydässä on jokaisella oma paikkansa. Hyvän sodan saa aikaseksi, kun menee toisen paikalle. Voi olla tervettä välillä vaihtaa paikkaa, mutta maistuisiko se ruoka sitten enää niin hyvin?
Totutut tavat kai helpottavat jotenkin arkea. Niin minä sen käsitän. Kaikki on jotenkin sujuvampaa. Ihan sama ku vanha lompakko on uusittava. Siihen vanhaan oli niin tottunut, että sen käyttö sujui leikiten. Kun hommaa uuden, niin sisäänajovaihe kestää kauan. Minä ostin viimeksi ihan samanlaisen ku entinen, onnekseni löysin, mutta se uutuuden karheus kesti kauan.
Totutuista tavoista tärkeämpiä ovat kuitenkin käytöstavat ja kun niistä vielä saisi totuttuja tapoja