Niin, se on viime aikoina ollut mielessä. Mihin me muutettais, että lapset ois samassa koulussa? Jonnekin missä olis vaikka mitä muita mahdollisia ongelmia. No hyvänen aika, Kouvolasta ei kyetä muuttamaan. Kohtelee tämä kaupunki ihmisiä miten tahansa, niin koti on aina täällä.
Minä olen ikäni täällä asunut, niin onpahan niin vankat juuret muodostunut, että aivan turha repiä. Lapset eivät lähde mihinkään, kun ovat täällä myös syntyneet.
Meillä oli tässä mielessä kyllä vaihtaa kaupunginosaa. Sekään ei tuntunut hyvältä ajatukselta, sillä kuinka me keskustan kasvatit voisimme muuttaa jonnekin syrjäkylille. Sitä paitsi, me olemme juurtuneet nykyiseen kotitaloomme niin vahvasti, ettei siitäkään erkaantuminen onnistu. Missä nykyään pidetään, välitetään ja tykätään naapureista? No, meidän talossa! Kerkesin jo yhet itkut tirauttaa, kun olimme muuttoa suunnittelemassa. Miten me pärjättäisi, jos me muutettais pois… Voi ehkä kummastuttaa, mutta emme halua luopua meidän naapureista!
Tässä eräänä päivänä kuitenkin kävi niin, että Kasper juoksi kiiruusti kirjastoon luokseni ja hengästyneenä selitti, kuinka meille oli tuotu muuttolaatikoita! Minä siinä olin huuli pyöreenä, jotta MITÄ? – Soita heti Katariinalle! ,sanoi hän ja minäpä soitin. Katariina ihmeissään selitti, kuinka ihan vieras, tummaihoinen mies oli vaan roudannut kaksi pinoa muuttolaatikoita meille ja antanut ohjeita muuttamisen suhteen. Kysyin Katariinalta, josko laatikoissa olisi joku puhelinnumero – oli, onneksi ja sain soitettua siihen. Muuttofirmahan se. Kerroin sinne sitten, että me ollaan ihan vaan ajatusvaiheessa oltu, ei minkäänlaisia päätöksiä tehty muuttamisen suhteen, mutta muuttolaatikot on jo toimitettu! No, siellä kovasti pyydettiin anteeksi ja sain kuulla, että laatikoitten oikea osoite oli kerrosta alempana.
Huh, sillä lailla, että selvittiin pelkällä säikähdyksellä, sillä eihän me mihinkään muuteta!
