Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt elää joskus aikoja sitten. Ajassa, jossa ei olisi niin paljon teknisiä vempaimia. En ymmärrä kaikkia hilavitkuttimia ja sitä miksi niitä kaikkia tarvitaan. Parhaani olen kuitenkin yrittänyt sopeutuakseni edes hiukan tähän tekniseen maailmaan.
Osaan käyttää kännykkää, mutta en ole ihastunut sen kanssa muuhun kuin soittamiseen tai viestin laittamiseen.
Telkkaria osaan käyttää, mutta videot, huh, jos tarvitsee nauhoittaa, niin ketuiks menee.
Nyt meillä on digiboxi ja sen saloihin en ole vielä suuremmin sukeltanut. Onneksi sen asensi naapuri, jota uskaltaa tarpeen tullen hälyttää apuun. Lapset osaavat kuitenkin kaiken paremmin kuin minä, joten se, että on tumpelo teknisten vimpainten kanssa, ei voi olla perinnöllistä.
Dekkaripäivillä halusin ottaa valokuvia digikameralla. Kamala vehje! Katariina kävi antamassa pienen opetuksen ja silti, se kone ei tykkää minusta! Mikään tekniikan peli ei tykkää minusta! Ei tarvii kuin lähestyä niin ne lakkaavat toimimasta! Jos minä otan digikameran käteeni, siitä loppuu virta tai muistikortti on täynnä.
Tietokone on sitten juttu erikseen. Viime aikoina olen ihan oikeasti luullut, että minun olisi pysyttävä niistäkin todella kaukana. Sunnuntaina kotona ei pelannut netti. Olin aivan varma, että se johtui jostain minun töppäyksestä tai sellaisesta tekniikan vastaisesta säteilystä, joka sirisee minusta monen metrin päähän. Kun menin maanantaina töihin ja siellä tuli vastaan sama ongelma, kone ei toimi, olin ihan varma, että minun olisi parempi muuttaa jonnekin kaukaiselle luodolle. Nämä ongelmat kyllä sittemmin selvisivät, mutta miksi aina minulle…
Tänään kävin leikkaamassa nurtsia. Siellä oli kone valmiina odottamassa. Sainko käyntiin? Arvatkaa? Mie nyvin ku tulpatonta mopoo ja ei ees luvannu. Kunnes muistin, ryyppyähän se(kin) saattaisi olla vailla ja annoin! Liikaa! Ei sitäkään nyt sillai ois tarvinnut antaa, sillä raukka-parka kone nikotteli kauan aikaa ja oli täys työ pitää se käynnissä, ilman että olisi vallan tukehtunut.
Pesukone on sellanen, mistä mie ihan oikeesti tykkään. Senkin takia, että meidän perheessä tulee paljon pyykkiä ja ei nykyajan huusholleissa ole minkäänlaisia mahdollisuuksia pestä nyrkkipyykkiä. Kerran kävi kuitenkin niin, että kone laski kaikki vedet pihalle. Olin heti tehnyt varasuunnitelman. Soitin vanhemmilleni, että tulen heille hätäpyykille ja pyysin isääni mukaan pesukoneostoksille. Sitä ennen kutsuin erään ystäväni tsekkaamaan sitä konetta. Kun hän oli kotvasen sitä tutkinut, kysyi minulta verkkaiseen tyyliin, että olenko mie siitä nukkasihtiä millo tarkastanut? Mie siihen, jotta vastahan mie sen putsasin. ”Olisit sitte laittanut sen kunnolla kiinni”, sanoi hän.
Siis, onneksi lapset ja ystävät tietävät äipän taitamattomuuden.
