Laineiden arkinen aallokko

”Onni on minulle ruuansulatuskysymys”, sanoi Lin Jutang.
Onnea on monenlaista, mutta totta tuokin! Ei ruuansulatuksesta saisi puhua, ehkä jossain terveyslehdessä, mutta ei näin. No, ajattelin silti ihan vaan muutamalla sanalla.
Tapanani on sulattaa hitaasti ja harkiten. En ole kateellinen ihminen, mutta joskus tunnen piston sisälläni kun jotkut juoksevat vessa-asioilla suht normaalisti ja vieläpä missä tahansa!
Hitaasta ruuansulatuksesta johtuen, minua kiristää. Kiristää muutenkin, päästä välillä, mutta jos alkaa kiristää muualta, niin viimeistään sillo myös päästä, eikä siihen auta edes Madeira-tuikku.
Olen päästänyt itteni pälkähästä sillä, kun käyn läpi puhdistuksen. Tällä en tarkoita saunassa tai kirkossa käyntiä. Markkinoilla on nimittäin jos vaikka minkälaisia puhdistusaineita, joilla saadaan elimistö siivottua kuona-aineista. Kerran koklasin sellasia jauhoja, joita sekoitettiin vaikkapa jugurtin sekaan. Pthyi, ku tuli jugurtista pahaa ja lisäksi oli juotava sairaasti vettä. Auttoi! Nyt en kuitenkaan halunnut samaa sotkua syödä ja sorruin nestemäiseen. Myyjä vakuutti, että on tehokas, suosittu ja mausta ei osaa sanoa. Minäpä kerron, mitä se oli. Ruskea lasipullo ja erheellisesti kuvittelin, että ok, mittalasillinen päivässä ja se on siinä. Väärin, mittalasillinen päivässä, sekoitettuna litraan vettä. Mikäpäs siinä, kyllähän litran saa aina juotua, mutta se maku
Tein kannullisen valmiiksi jääkaappiin ja varoitin lapsia koskemasta siihen. – Haloo, ei oo pelkoa, sanoi Katariina. Maku oli jotain vanhoja ilmapalloja muistuttavaa eli aivan karmea. Aina lasillisen jälkeen tuuppasin kourallisen pastilleja suuhun, ennen ku olis tyrkänny ylös. Kärsin, ja aivan turhaan, sillä minkäänlaista muuta vaikutusta ei ollut kuin jatkuva pissihätä. Pullon sisällys ei riittänyt koko kuuriin ja oli sen verran hintava, että luovutin. Haen joko niitä pahoja jauhoja tai annan kiristää, ennen ku keksin jonkun uuden ihmeaineen. Taidan juoda kannullisen vettä.

Postikortti todella ilahduttaa, etenkin jos niitä saa vaikkapa muovikassillisen. Minun kohdallani ilahduttaa on ehkä pikkasen lievä ilmiö, sillä kyllä se useimmiten napsahtaa melkeinpä euforian puolelle. Olen hurahtanut postikortteihin! Kun joskus silloin tällöin saan sen kassillisen tai jopa laatikollisen postikortteja, kaikki muu silloin unhoittuu. Mikään ei tunnu silloin tärkeämmältä kuin niitten korttien läpikäyminen. Mainittavaa on, että saamani kortit ovat poikkeuksetta vanhoja, kulkeneita, käytettyjä kortteja, mutta minulle juuri sen takia tärkeitä. On tosi mielenkiintoista nähdä, milloin kortti on kulkenut ja se selviää postileimasta. Varsinainen teksti kortissa ei kiinnosta, eikä olisi moiseen aikaakaan.
Käyn kortit läpi lajitellen, mitä otan itselleni ja mitä kerään lukuisilleni vaihtokavereilleni. Juu, en ole tässä hurahduksessa ainoa laatuaan. Itselleni otan kaikki kotimaiset paikkakuntakortit, Jaana Aallon ja Lisi Martinin kortit. Kasimirille menee kaikki poro-hirvi-kortit. Kasimir on muuten innokas apulainen tässä lajittelupuuhassa. Osa korteista menee kyllä roskiinkin, sillä tusinatavara ei ole keräilijöitten mieleen.
Olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti kerännyt kotimaisia paikkakuntakortteja jo vuodesta 1979, joten niitä on jo yli 8000 kpl. Kaikki ovat aakkosissa. Ne kaupungit, joista on yli 100 korttia, ovat saaneet oman kansion, joissa kortit ovat paikan mukaan järjestyksessä. Lempikeräilykohteeni on Helsinki, joita on lähes 2000 korttia. Helsinki-korteista erottuu vielä Suurkirkko-kortit, joita on noin 200.
Jaana Aalto on suomalainen korttitaiteilija Hämeenlinnasta, jonka korttien keräilijät ovat perustaneet oman seurankin; Jaana Aallon ystävät. Kuulun siihen, kuten myös Suomen Postikorttiyhdistys Apollo ry:hyn. http://www.postikorttiyhdistys.org/. Lisi Martin puolestaan on barcelonalaistaiteilija, jonka kortit ovat minua villinneet vasta kolmisen vuotta ja niitä olen saanut kasaan reilut 400 kpl.
Postikorttien keräily on harrastus, jota eivät kaikki ymmärrä, eikä ihme. En minäkään ymmärrä monia muita harrastuksia, etenkin jos ne liittyvät urheiluun. Lähipiiristäni jotkut ymmärtävät harrastukseni luonteen ja toimivat jopa hovihankkijoina. Suuri osa kuitenkin katsoo minua hiukan vinoon ja voin aika helposti kuvitella, mitä heidän päässään silloin liikkuu. Se on varmasti samaa luokkaa kuin oma suhtautumiseni, kun joku alkaa hehkuttaa vaikkapa jääkiekosta, lentopallosta, jalkapallosta. Vaan joka lyylin oma tyyli! Meillä siis vain Kasimir harrastaa lisäkseni kortteja. Katariinakin keräsi jossain vaiheessa ja Kasper, hän harrastaa mm. sitä jalkapalloa

Ihan siistii päästä lomalle! Onko lomasuunnitelmia? Ei! Mitäs teette lomalla? Ei mitään! Lomalla ollaan tekemättä yhtään mitään. Mikäs se sellanen loma on, että laukataan joka paikassa ja tehdään kaikkea niin paljon, että kun loma on loppu, on aivan ryytynyt? Niin, no sittenhän pääsee töihin lepäämään
Minusta lomaa ei saa suunnitella, ei ainakaan paljoa. Jos loma on täyteen buukattu, niin se menee suorittamiseksi. Meillä lomaohjelma on melko helppoa. On ihanaa olla köyhä tai pienituloinen, sillä sen puitteissa on paljon helpompi suunnitella lomaa. Voi heti pois sulkea kaikki ulkomaan kohteet. Paljon muutakin voi näppärästi sulkea pois. Oma etunsa on sekin, kun on yksinhuoltaja ja ne kolme tervettä lasta. Moniko kutsuu meidät kylään, vaikkapa mökille? No hei, ei ole ongelmia senkään suhteen. Ihan voidaan omaa mielikuvitusta käyttää loman vieton suhteen.
Aloitamme maanantaina menemällä Kotkaan! Se on käytännöllinen valinta, sillä minun on joka tapauksessa mentävä silloin sinne hammaspolille. Voimme siinä samalla yhdistää lomareissun. Kotkassa tosin ei oo paljon uutta, sillä naapurikaupunki on kyllä koluttu. Viime kesänä oli nimittäin ihan samat kuviot. Saas nähdä, käynkö vielä ensi kesänä hammaspolilla.
Muuten me voimme viettää lomaa kotona. Nukkua ihan niin pitkään ku huvittaa, ainakin kahdeksaan. Syödä mitä sattuu ja milloin huvittaa. Siivoamistakin piisaa ihan sillai kivasti, että muutama päivä menee varsin ratevasti. Loppuloman voi taas sotkea.
Onneksi ei ole kuin kaksi viikkoa lomaa, näin aluksi. Voi harjoitella, kun pari viikkoa lomaa on myöhemmin ja silloin voi jo mennä paljon paremmin.
Loma on onneksi sitä, että päiväjärjestys muuttuu. Ei oo pakko oikeastaan mennä mihinkään. Se just on sitä lomaa ja minusta suorastaan kutkuttavaa. Sitten kun me päätämme lähteä jonnekin, niin se on aika nopeasti suunniteltu ja niin ollen erittäin mukavaa. Lapset tykkää! Pakataan reput, hypätään autoon ja ei kun menoksi! Takapenkin räpätystä ei juuri kuule. Ihan tosi. No hyvä on, joskus kun ovat tosi väsyneitä. Mieleen painuvin kränä oli siitä, että JOS äiti ajaa ojaan, niin kuka saa painaa hätävilkkua?

Niin, se on viime aikoina ollut mielessä. Mihin me muutettais, että lapset ois samassa koulussa? Jonnekin missä olis vaikka mitä muita mahdollisia ongelmia. No hyvänen aika, Kouvolasta ei kyetä muuttamaan. Kohtelee tämä kaupunki ihmisiä miten tahansa, niin koti on aina täällä.
Minä olen ikäni täällä asunut, niin onpahan niin vankat juuret muodostunut, että aivan turha repiä. Lapset eivät lähde mihinkään, kun ovat täällä myös syntyneet.
Meillä oli tässä mielessä kyllä vaihtaa kaupunginosaa. Sekään ei tuntunut hyvältä ajatukselta, sillä kuinka me keskustan kasvatit voisimme muuttaa jonnekin syrjäkylille. Sitä paitsi, me olemme juurtuneet nykyiseen kotitaloomme niin vahvasti, ettei siitäkään erkaantuminen onnistu. Missä nykyään pidetään, välitetään ja tykätään naapureista? No, meidän talossa! Kerkesin jo yhet itkut tirauttaa, kun olimme muuttoa suunnittelemassa. Miten me pärjättäisi, jos me muutettais pois… Voi ehkä kummastuttaa, mutta emme halua luopua meidän naapureista!
Tässä eräänä päivänä kuitenkin kävi niin, että Kasper juoksi kiiruusti kirjastoon luokseni ja hengästyneenä selitti, kuinka meille oli tuotu muuttolaatikoita! Minä siinä olin huuli pyöreenä, jotta MITÄ? – Soita heti Katariinalle! ,sanoi hän ja minäpä soitin. Katariina ihmeissään selitti, kuinka ihan vieras, tummaihoinen mies oli vaan roudannut kaksi pinoa muuttolaatikoita meille ja antanut ohjeita muuttamisen suhteen. Kysyin Katariinalta, josko laatikoissa olisi joku puhelinnumero – oli, onneksi ja sain soitettua siihen. Muuttofirmahan se. Kerroin sinne sitten, että me ollaan ihan vaan ajatusvaiheessa oltu, ei minkäänlaisia päätöksiä tehty muuttamisen suhteen, mutta muuttolaatikot on jo toimitettu! No, siellä kovasti pyydettiin anteeksi ja sain kuulla, että laatikoitten oikea osoite oli kerrosta alempana.
Huh, sillä lailla, että selvittiin pelkällä säikähdyksellä, sillä eihän me mihinkään muuteta!

…tämä marssimme pian ohi on! Niin ne laulavat, kun se on ohi! Kuitenkin se jatkuu läpi elämän, sillä ainahan armeijan käyneet jaksavat ilolla muistella niitä aikoja.
Minä en tykkää ku kaikki menee ohi! Sitä kun elää niin tässä ja nyt, niin aina harmittaa kun on ohi. Pysyisi joskus kotvasen paikoillaan. Vaan ei, ohi menee!
Päivät ovat ohi ennen ku huomaakaan, että ollaan illassa. Ilta on ohi, ennen ku kerkee sohvalle istahtaa. Yö on ohi juuri kun on saanut päänsä tyynylle. Aamu on ohi just ku nippa nappa saa lehden luettua ja kahvin juotua. Työpäivä hurahtaa ohi…
Mites lomat? Ohi menee, vaikka kynsin hampain pitäisi kiinni.
Lapsuus meni ohi, nuoruus samaa kyytiä. Ois tosi mukavaa olla keski-ikäinen tosi kauan, ettei edes huomaisi, että sekin aika on ohi…
Lapset pelasivat Unoa ja pian oli peli ohi. Kasperia harmitti kun ei Katariina enää pelannut, vaikka oli jo yhdeksän peliä pelannut. Leikki on kivaa, mutta kun se loppuu, tilanne on ohi. Pännii.
Entäs liftaaminen, huh, ohi menevät autot ovat kamalia. Niin, tai autoilu yleensä, jatkuvaa ohittamista. Tai, mitäs jotkut ajavat niin hiljaa, että ne on pakko ohittaa! Tai, miksi jotkut ajaa niin kovaa, että niitten on pakko ohittaa!
Tilaisuudet – niitä riittää, siis niitä, joiden ohi on päässyt tai ne, jotka ovat pyyhkäisseet ohi. Kuka kerkeisi joka tilaisuuteen tarttua, pakko päästää ohi.
Lapsena harmitti suunnattomasti, kun joulupukin käynnin jälkeen aikuiset sanoivat: – Noni, se nyt joulu ohi! Miten niin ohi? Nyt on sitten tulossa juhannus…
Taivas varjele, kuka kehtaa sanoa sen jälkeen, että – Noni, se on nyt kesä ohi!

Olen aina ollut vakaasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt elää joskus aikoja sitten. Ajassa, jossa ei olisi niin paljon teknisiä vempaimia. En ymmärrä kaikkia hilavitkuttimia ja sitä miksi niitä kaikkia tarvitaan. Parhaani olen kuitenkin yrittänyt sopeutuakseni edes hiukan tähän tekniseen maailmaan.
Osaan käyttää kännykkää, mutta en ole ihastunut sen kanssa muuhun kuin soittamiseen tai viestin laittamiseen.
Telkkaria osaan käyttää, mutta videot, huh, jos tarvitsee nauhoittaa, niin ketuiks menee.
Nyt meillä on digiboxi ja sen saloihin en ole vielä suuremmin sukeltanut. Onneksi sen asensi naapuri, jota uskaltaa tarpeen tullen hälyttää apuun. Lapset osaavat kuitenkin kaiken paremmin kuin minä, joten se, että on tumpelo teknisten vimpainten kanssa, ei voi olla perinnöllistä.
Dekkaripäivillä halusin ottaa valokuvia digikameralla. Kamala vehje! Katariina kävi antamassa pienen opetuksen ja silti, se kone ei tykkää minusta! Mikään tekniikan peli ei tykkää minusta! Ei tarvii kuin lähestyä niin ne lakkaavat toimimasta! Jos minä otan digikameran käteeni, siitä loppuu virta tai muistikortti on täynnä.
Tietokone on sitten juttu erikseen. Viime aikoina olen ihan oikeasti luullut, että minun olisi pysyttävä niistäkin todella kaukana. Sunnuntaina kotona ei pelannut netti. Olin aivan varma, että se johtui jostain minun töppäyksestä tai sellaisesta tekniikan vastaisesta säteilystä, joka sirisee minusta monen metrin päähän. Kun menin maanantaina töihin ja siellä tuli vastaan sama ongelma, kone ei toimi, olin ihan varma, että minun olisi parempi muuttaa jonnekin kaukaiselle luodolle. Nämä ongelmat kyllä sittemmin selvisivät, mutta miksi aina minulle…
Tänään kävin leikkaamassa nurtsia. Siellä oli kone valmiina odottamassa. Sainko käyntiin? Arvatkaa? Mie nyvin ku tulpatonta mopoo ja ei ees luvannu. Kunnes muistin, ryyppyähän se(kin) saattaisi olla vailla ja annoin! Liikaa! Ei sitäkään nyt sillai ois tarvinnut antaa, sillä raukka-parka kone nikotteli kauan aikaa ja oli täys työ pitää se käynnissä, ilman että olisi vallan tukehtunut.
Pesukone on sellanen, mistä mie ihan oikeesti tykkään. Senkin takia, että meidän perheessä tulee paljon pyykkiä ja ei nykyajan huusholleissa ole minkäänlaisia mahdollisuuksia pestä nyrkkipyykkiä. Kerran kävi kuitenkin niin, että kone laski kaikki vedet pihalle. Olin heti tehnyt varasuunnitelman. Soitin vanhemmilleni, että tulen heille hätäpyykille ja pyysin isääni mukaan pesukoneostoksille. Sitä ennen kutsuin erään ystäväni tsekkaamaan sitä konetta. Kun hän oli kotvasen sitä tutkinut, kysyi minulta verkkaiseen tyyliin, että olenko mie siitä nukkasihtiä millo tarkastanut? Mie siihen, jotta vastahan mie sen putsasin. ”Olisit sitte laittanut sen kunnolla kiinni”, sanoi hän.
Siis, onneksi lapset ja ystävät tietävät äipän taitamattomuuden.

Tänä aamuna heräsin jo ennen kukon laulua. No mutta, miksi? Kesä herätti! Menin parvekkeelle nuuhkimaan ihanaa kesäaamun tuoksua, jota ei aamuliikenne ollut vielä pilannut. Aamun viileys hiveli ihoani ja olo oli niin levollinen. Linnut laulaa luikuttivat niin että kun laittoi silmät kiinni, olisi voinut kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin keskellä kaupunkia. Ihan kuin vain minä olisin ollut hereillä, no, toki meillä ainakin.
Lapsista 2/3 nukkuivat ja 1/3 ei ollut kotona. Lapsilla on loma! Katariinaa ei ole juuri näkynyt. Viettää lomaa, niin kuin kuuluukin. Oli ensin isänsä luona ja sieltä meni kaverinsa luokse. Kasper on aamusta iltaan ulkona, kavereittensa luona, uimahallissa ja nauttii lomasta!
Minä Kasimirin kanssa odotan juhannukseen ja sitten mekin pääsemme loman viettoon. Pähkäilemme kouluasian kanssa ja koitamme silti nähdä valoa tunnelin päässä.
Kun lapset olivat viikonloppuna isänsä luona, nautin minä siitä yksinolon ilon onnen autuudesta. Kävelin sunnuntaiaamuna kirkkoon. Sain kuulla saarnassa salatusta Jumalasta. Mietin, mikä on tämän kaiken tarkoitus meidän perheen kohdalla? Mitä salattu Jumala meille tahtoo kertoa? Kasimirin kouluasia on vetänyt niin herkäksi, että itku on kurkussa painavana palana. Ehtoollinen on minulle niin herkkä paikka, etten voinut mennä…vaan sen aikana lähdin. Menin puistoon keinumaan. Niin, kyllä minä välillä käyn puistossa keinumassa, sillä se on todella rauhoittavaa. Kävelin kotiin hissukseen mutkitellen pikkukatujen kautta ja nautin sireenien tuoksusta.
Vaikka tätä elämää tarpoo toisinaan vesissä silmin, olen niin sydämestäni kiitollinen ystävilleni, kaikille niille, jotka kantavat minua tavalla tai toisella, tukevat kukin kykynsä mukaan. Halauksia kaikille ja etenkin hänelle, joka halusi sanoa minulle: ”Älä koskaan ikinä muutu…”

…tai ei tullut. Tulee postitse joskus!? Soittamalla Etelä-Suomen lääninhallitukseen sain ku sainkin vastauksen. Päätös on HYLÄTTY! Niin siellä viisaasti oli päätetty.
Kun kyselin enemmän, niin selvisi, että koulutoimi oli niin erinomaisen perustelun esittänyt. Voi hemmetti, totta kai. Olisi ihan oikeasti pitänyt se tietää, että olen yksin taistelemassa tuulimyllyjä vastaan. Mitä minun perustelut ovat koulutoimen perusteluja vastaan? Yhtä tyhjän kanssa. Tottahan koulutoimessa osataan niin hyvin perustella, ettei siinä yhden äidin vetoomus paljon paina.
Eli, Kasimirin lähikoulu on Kaunisnurmi. Väärin, ei se ole lähikoulu, jos se sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Vanhemmilla ei siis ole mitään oikeuksia esittää toiveita lapsen etua ajatellen!!! Missä se lapsi- ja perhekeskeisyys on? Pakko kysyä!
Eniten surettaa se, että sillä ei ollut mitään merkitystä, että lapseni olisivat saaneet olla kaikki samassa koulussa. Päätöksiä tehdään vailla inhimillisyyden häivääkään. Mihin tämä kaikki johtaa?
Olen todella pettynyt! Siis, oma kotikaupunki iskee vyön alle! Käsittämätöntä.
Meidän perheessä eletään nyt sekavia aikoja ja kiitos siitä kuuluu koulutoimelle!