Lapseni on siunattu, koulutielle!
Olimme kirkossa ja olipas herkkää. Katariina oli kuvaamassa, sillä olin niin varma, etten näe kuvata, ku silmät lilluu vettä täynnä. Menimme hyvissä ajoin, sillä niin oli ohjeissa. Luovutimme Kasimirin lasten ohjaajien huomaan ja menimme hyville paikoille.
Kasper ja Katariina alkoivat sitten valmentaa minua.
- Et kai aio itkeä?
- Jos itket, sie nolaat meidät.
- Mikä siinä on niin herkkää? Ethän sie itke silloinkaan ku me lähdetään aamulla kouluun.
- Jos itket, niin seuraavalla kerralla kaupassa kurkin hyllyjen alle.
Oli pakko purra hammasta ja ajatella ihan kaikkea muuta, kuten kotona odottavaa tiskiä ja silitettäviä pyykkejä. Niistä tulee aina niin hyvälle mielelle. Silti oli aika tiukka paikka, sillä kun ne pienet lauloivat ja sit se varsinainen siunaus ja se, kun niille puhuttiin niin kauniisti ja kun niille laulettiin niin kauniisti. Pala kurkussa ja silmissä vettä, mutta en päästänyt poskelle. Sain hillittyä itseni, sillä mitäpä äiti ei tekisi, ettei lapsiaan nolaisi, hih.
Taisin kuitenkin nolata, kun en voinut olla laulamatta! Oli pakko laulaa, kun oli niin tuttuja lauluja. Ystävä sä lapsien ja Jumala loi… ja ilman muuta Suvivirsi. Niitten laulaminenkin meinasi olla herkkää.
Lapset kysyivät, miksi Kasimir piti siunata, kun ei ole varmaa pääseekö koulutielle? Kerroin; koska Katariina ja Kasper ovat aikoinaan siunattu, niin myös Kasimir. Kaikki me siunausta tarvitsemme!
