Laineiden arkinen aallokko

Koulut loppuvat ja lapsilla alkaa lomat! On minullakin, mutta ei kyllä ihan samassa mittakaavassa. Kasimirillakin alkaa loma, sillä olemme perheneuvostossa päättäneet, että juhannuksen jälkeen se koittaa. Johan sitä tuli tarhassa oltuakin ja hän sanoi olevansa loman tarpeessa.
Tänä aamuna, heti herättyäni, avasin ikkunan ja katselin ja haistelin aamuilmaa. Naapuritalon pihalla oli nuori huoltomies keräämässä roskia. Elävästi tuli mieleen nuoruuteni kesäaamut, jolloin olin kesätöissä. Isälläni oli huoltoliike ja oli itsestään selvää, että minä veljeni kanssa teimme siellä kesätöitä. Noustava oli kukon laulun aikaan ylös, joskus ennen sian pieremää, ja ei kun roskia keräämään. Silloin välineet olivat toista kuin nykyään. Ne samperin siepparit painoivat aivan sairaasti ja luudat olivat mitä sattuu. Kun nyt katsoo, kuinka keveillä välineillä huoltomiehet roskia noukkivat, tekisi mieli ottaa tyypit. Jotenkin sitä oikein kaiholla muistelee niitä aikoja eli aika kultaa muistot. Tosiasia oli se, että silloin se oli kamalaa. Joka ikinen aamu olisi nukuttanut ja niinpä olimme veljeni kanssa toisinaan niin pahalla päälläkin, ettei pahemmin jutut luistaneet. Joka tupakantumppi ja tulitikku oli saatava talteen, Sen niistä ajoista opin, ettei kyllä tulisi mieleenkään heittää roskia kadulle.
Kun oli roskat kerätty, alkoi nurmikonleikkuu. Aluksi se oli ihan mukavaa, mutta kohti keskipäivää se muuttui aina vain karseemmaksi. Oli kuuma ja ilma niin hikisen nihkeä, että se houkutteli kaikki koiraa pienemmät eläimet iholle. Sitä paitsi niitä nurmikoita piisasi, eikä muuten ollut mitään päältä ajettavaa.
Toinen tarina on kokonaan se, miten vietimme talviset viikonloput…
Mistähän saisi lapsille joskus, ei ihan vielä, yhtä mukavia ja muistiin jääviä kesätöitä. Olisihan heidänkin varsin hyvä oppia miten töitä tehdään ja miten rahaa tienataan. Nyt yritän saada heitä houkuteltua kotitöiden saloihin. No, onhan sitä tosin tullut heidänkin jo muutaman kerran nurtsia leikattua.
Tänä kesänä joutuvat laittamaan itselleen ruokaa ja vahtimaan toisiaan, siinä sitä on kesätöitä kerrakseen.

Kesän tapahtuma lähestyy, Dekkaripäivät!
Olen ollut mukana joka ikinen kerta, joten perinteet velvoittavat, mukana on oltava tänäkin vuonna. Pari kertaa olen ollut siellä raskaanakin. Onneksi olen asunut aina suht lähellä, sillä on niitäkin kertoja, luonnollisesti, kun olen väliaikoina kipaissut kotiin imettämään. Vaan, pois en ole voinut olla.
Kaikki alkoi siitä kun kävin kansalaisopiston kirjallisuuspiirissä. Kirjat ovat olleet aina elämässäni se elämää helpottava tekijä. Siksi oli itsestään selvyys hakeutua kirjallisuuspiiriin. Sorvalin Ritva aukaisi niin monta ovea kirjallisuuden maailmaan, että tuskin olisin muuten niin montaa maailmaa löytänyt.
Eräs ovi aukeni dekkareiden maailmaan. Olinhan lukenut niitä aina, mutta nyt niistä tuli ihan erilainen halu. Dekkaripäivien myötä alkoi aivan eri tyylillä arvostaa sitä kirjallisuuden lajia. Oikeesti, olen sitä mieltä, että kaikkien itseään kunnioittavien tulisi lukea dekkareita. Kaikille on olemassa omat dekkarinsa. Dekkareillakin kun on omat alalajinsa. Kuka tykkää salapoliisi-, kuka poliisi- tai jostain muusta, niin voi sanoa, että jokaiselle on jotakin. Se selviää hyvin Dekkaripäivillä, joissa aina vaan löytyy uusia teemoja.
Vieraita on ollut laidasta laitaan ja jotkut käyvät jopa useaan kertaan. Yleisön joukossa on hupaisaa bongata tuttuja, joita ei muulloin näe. Fiilis on lupsakan leppoisa, vailla minkäänlaista turhaa tärkeilyä ja juuri siksi siellä viihdytäänkin.
Viime vuosina olen ilokseni saanut olla mukana suunnittelemassa ja järjestämässä Dekkaripäiviä, sillai pikkuapulaisen roolissa ja se on ollut varsin antoisaa. Tänään laitoin töissä poistomyyntiin dekkareita. Onhan kirjasto vahvasti mukana tässäkin toiminnassa. Joten, nyt ovat murhat ja rikokset pöydällä ja halvalla menee!
Lapseni eivät ole innostuneet dekkareista, vielä. Tosin, tänä vuonna oli lapsille/nuorille kirjoitettu dekkari-kilpailu. Palkittu dekkari julkaistaan Dekkaripäivillä! Siihen raatiin osallistui Katariina, vaikka enemmänkin Katariinan luokkatoveri Emma. Katariinalla ei ollut silloin vielä silmälaseja. Siis, mihinkä ei äiti lapsiaan yllyttäisi!

Kouluasia on nyt vaiheessa, etten meinaa saada keskittyä mihinkään. Olen odottanut tai me olemme odottaneet jotain ilmoitusta, päätöstä, kuinka asiat kehittyvät.
Välillä sitä on toivorikkaana ja välillä itku kurkussa. Pääseekö Kasimir sisarustensa kanssa samaan kouluun vai eikö? Onko sillä mitään väliä, miltä meistä tuntuu ja kuinka tärkeätä se meille on…
Eilen soitin lääninhallitukseen ja kysyin, missä vaiheessa meidän valitus on. Sain kuulla, että päätös on tehty ja on menossa allekirjoitettavaksi! Wau, eli jo niin pitkällä. En kuitenkaan saanut tietää, millainen päätös. Odotamme siitä tietoa postitse, joka toivon mukaan tulisi jo lähipäivinä.
Tänään sain kuitenkin kuulla, että Kasimirin nimi oli huudettu koulutulokaspäivänä Kaunisnurmen koulussa. Olin yllättynyt! Miksi, koska en ollut häntä sinne ilmoittanut? Kuitenkaan mitään kutsua ei Kasimirille tullut sinne…
Tämä koulujupakka on raskasta. Siis, en olisi ikinä uskonut, että meidän kohdalle käy näin. Minusta on äärimmäisen turhauttavaa, että tällaiseen oli ryhdyttävä. Miksi sanotaan, että vanhemmat voivat valita lastensa koulun, jollei se pidä paikkaansa?
Ilman lukuisia ystäviä, niitä ihania ihmisiä, jotka ovat tukeneet ja tässä asiassa auttaneet, olisin jo luovuttanut. On ollut aivan mahtavaa huomata, kuinka paljon tukea olemme tämän asian tiimoilta saaneet. He ymmärtävät sen, ettei minulla ole tarkoitus olla uppiniskainen jurputtaja, vaan olen vilpittömästi lasteni puolesta taistelija.
Nyt vain odotetaan, kädet ristissä ja mieli herkkänä…

Lapseni on siunattu, koulutielle!
Olimme kirkossa ja olipas herkkää. Katariina oli kuvaamassa, sillä olin niin varma, etten näe kuvata, ku silmät lilluu vettä täynnä. Menimme hyvissä ajoin, sillä niin oli ohjeissa. Luovutimme Kasimirin lasten ohjaajien huomaan ja menimme hyville paikoille.
Kasper ja Katariina alkoivat sitten valmentaa minua.
- Et kai aio itkeä?
- Jos itket, sie nolaat meidät.
- Mikä siinä on niin herkkää? Ethän sie itke silloinkaan ku me lähdetään aamulla kouluun.
- Jos itket, niin seuraavalla kerralla kaupassa kurkin hyllyjen alle.
Oli pakko purra hammasta ja ajatella ihan kaikkea muuta, kuten kotona odottavaa tiskiä ja silitettäviä pyykkejä. Niistä tulee aina niin hyvälle mielelle. Silti oli aika tiukka paikka, sillä kun ne pienet lauloivat ja sit se varsinainen siunaus ja se, kun niille puhuttiin niin kauniisti ja kun niille laulettiin niin kauniisti. Pala kurkussa ja silmissä vettä, mutta en päästänyt poskelle. Sain hillittyä itseni, sillä mitäpä äiti ei tekisi, ettei lapsiaan nolaisi, hih.
Taisin kuitenkin nolata, kun en voinut olla laulamatta! Oli pakko laulaa, kun oli niin tuttuja lauluja. Ystävä sä lapsien ja Jumala loi… ja ilman muuta Suvivirsi. Niitten laulaminenkin meinasi olla herkkää.
Lapset kysyivät, miksi Kasimir piti siunata, kun ei ole varmaa pääseekö koulutielle? Kerroin; koska Katariina ja Kasper ovat aikoinaan siunattu, niin myös Kasimir. Kaikki me siunausta tarvitsemme!

Pihatalkoiden päivää vietettiin lauantaina!
Minä en ole mikään piha-ihminen eli kaikki pihatyöt kuuluvat siihen samaan pitkään sarjaan, joka ei saa minua innostumaan. Syy siihen, että osallistuttiin, johtuikin siitä, että meidän talolaiset ovat niin hyviä tyyppejä! Kun talotoimikunnan puheenjohtaja ”ilmoitti” että tottahan te tuutte… Yritin kieltäytyä, mutta siitä seurasi syyllinen olo. Muutaman päivän kuluttua soitin hänelle, että me tulemme!
Sen jälkeen soitti isäni ja pyysi meitä ”pihatalkoisiin”. Apua, ollaanpas me kysyttyjä! Isälleni en edes yritä antaa kieltävää vastausta, joten myös sinne. Samana päivänä kahdet pihasessiot, loistava ajoitus. Meidän talossa aloimme klo 11 ja klo 13 siirryimme seuraavaan kohteeseen.
Lauantaina paistoi aurinko ja tuuli piti huolen siitä, ettei päässyt ihan hikoilemaan. Onneksi, kun sit ei olisi tullut meikän hommista mitään. Oman talon talkoissa sainkin sisähommia, kun lakaisin varastoja. Porukkaa onneksi piisasi joka hommaan. Ruokailu oli järjestetty niin, että soppaa oli kahta laatua yhdessä asunnossa, missä kukin vuorollaan kävi syömässä. Jälkiruokana pannaria ja juomatkin oli huomioitu, maidot jäi juomatta.
Laineet poistuvat välillä hoitamaan erään pihan nurmikon leikkuun. Voikukat saivat kyytiä, sillä ”kitkimme” ne. Konttasimme nurtsilla ja kaivoimme voikukat ylös. Urakan päätteeksi pappa tarjosi meille ruuat. Huom! Emme syöneet omissa pihatalkoissa, kun työpanoksemme oli niin kovin minimaallinen.
Palattuamme omaan pihaan, iloksemme huomasimme, että väkeä oli edelleen pihalla. Mukaan vaan ja läppä lensi. Moneen kertaan oli todettava useammasta suusta, että miten meidän taloon onkin kertynyt niin mukavaa porukkaa. Meidän talossa autetaan naapuria ja yhteishenkeä piisaa. Se, että olemme saaneet kateutta osaksemme, on harmi. Se, että meillä on hyvä meininki, ei ole keneltäkään pois. Sen kateuden sijaan, kaikki saavat ottaa mallia meistä. Jokainen voi tehdä elämänsä helpommaksi aloittamalla sillä, kun tervehtii naapuria! Me ainakin olemme huomanneet, että kun meillä on koti kerrostalossa, niin naapurin tunteminen on todella antoisaa. Meidän talossa kaikki aikuiset saavat komentaa kaikkia lapsia.
Pihalla jutellaan! Voi sitä keskustella naapurin kanssa, eikä sen tarvii olla juoruamista.
Ei meilläkään kaikki talon asukkaat halua osallistua, mutta se on heidän valintansa ja sitä on kunnioitettava. Me, jotka osallistumme, niin meillä kaikilla on aina niin mukavaa…

Nyt on sitten taas nautittu teatterista oikein urakalla.
Tiistaina olimme katsomassa PIKKU PRINSSIä LLL:ssa (lyseon lukion liikuntahalli). Alun perin olin menossa Kasimirin kanssa, mutta viime metreillä se vaihtui Katariinaksi. Esitys oli loistava, suorastaan mykistävä. Yhteistyö oli aivan huikeaa ja loppuun asti treenattua. Jäppisen Ella oli niin hyvä, siis oikeesti niiiiin hyvä! Eniten kuitenkin olin otettu siitä ryhmähengestä ja se body percussion oli aivan mieletön! Olisin halunnut positiivisia arvosteluja! Sillä minä olen tavis kattomaan ja nauttimaan ja tykkäsin aivan simona. Ainoa paha juttu oli valot, siis se valo, joka kiusasi yleisöä. Minä, neuroottinen nainen eli migreenipotilas, kärsin suunnattomasti yleisöön kohdistuvasta vilkkuvasta valosta…
Seuraavana aamuna olin Kasimirin kanssa ja kaikkien niitten muiden eskarilaisten kanssa katsomassa Kouvolan teatterissa RONJA RYÖVÄRINTYTÄR. Ujuttauduin mukaan, ku Katariina ja Kasper jo koulun kanssa kävivät sen katsomassa ja en kehdannut yksinkään mennä…ja joo, pakko on nähdä kaikki Kouvolan teatterilaisten esitykset! Ronja oli mahtava ja Elina oli just niin Ronja ku olla voi, aivan kuten V-M Birkinä. Etukäteen mietin kuin paljo kirjoillaan, niin ku kirjassa, jonka lapsille luin joku aika sitten, mutta yllättävän vähän.
Lauantaina olin sitten Klubilla katsomassa MIEHEN MUOTOKUVA. Eka kertaa klubilla rempan jälkeen, pikkasen jännitti. Vaan, upea näytelmä! Tytti Vänskä on minun suosikkini ollut aina Pesulan likoista lähtien ja olen aina haltioitunut hänen äänestään! Muuten se näytelmä oli sellainen, että en usko olisinko niin paljon tykännyt, jos olisin nähnyt sen jossain muualla. Minä vain aina uskon Kouvolan teatterin näyttelijöihin! Olen aina sanonut, että he ovat ”pettämätön porukka”. Minun on siis aina pakko nähdä kaikki, mitä he esittävät, kun he ovat niin tuttuja. Upeeta sitten aina vaan uudestaan nähdä, kuinka muuntautumiskykyisiä he ovat!
Eilen eli keskiviikkona olin ystäväni kanssa Kotkassa. Kairossa esitettiin SATAMAN VALOT. Lippuja ei niin vain saanutkaan, vaan olimme jonotuslistalla, mutta meitä lykästi ja saimme liput. Varasin sitten pöydän meille, koska aioimme myös ruokailla, joten niin ollen oli paikka varattu. Ruoka oli hyvää, vaikka minun oli tyydyttävä katkarapusalaattiin, helpoimmin listalta syötävä ruoka, koska olin jo aamupäivällä käynyt hammaspolilla. Musikaali oli hienosti toteutettu ja se toimi kolmen näyttelijän voimin. Biisit olivat hyviä! Käsikirjoitus hämmensi, koska joukossa oli jo kuluneita vitsejä. Minua ne häiritsevät aina, myös kirjoissa. Haluan aina uutta. Vaan, näyttelijät venyivät tosi paljon ja se oli positiivista.
Teatterissa käymisistä voisin kirjoittaa kirjan… Eli lisää on luvassa.

Saatiin sähkölasku, aijai, että kirveli. Kun sitä luki tai yritti ymmärtää, niin on päivänselvää, että me ollaan eletty kuin ruhtinaat. Ellei, niin sitten meidän lukemissa oli naapurinkin lukemat. Lasku oli tasauslasku, joka antoi ymmärtää, että meillä on käytetty sähköä enemmän kuin ikinä ennen? Koska viime vuonna maksamani arviot eivät olleet riittäneet, vaan niihin oli laitettava lisää ja lisäksi koko samperin loppusumma oli hyytävä! Nyt maksetaan kahdesta kuukaudesta enemmän kuin koskaan. Mutta miksi?
Meillä kun säästetään sähköä! Olen naputtanut lapsille alinomaa siitä kuinka sähköä(kään) ei tärvätä. Meillä ei ole tiskikonetta, ei mikroa, vain yksi TV, tietokonetta saa käyttää vain 1h/lapsi/pv. Ruokaa laitetaan harvoin, höh, tai sellasta ruokaa, joka vaatisi kamalasti virtaa. Saunotaan tosi nopeesti, eikä kesäaikana, ku silloinhan on muutenkin kuuma. Kattolamppuja ei ole, tai on yksi, mutta sitä poltetaan vain tärkeiden vieraiden aikana, joita käy harvoin ja silloinkin vain jos poikkeavat hämärään aikaan ja haluavat jotain lukea tai ovat muuten jotenkin huononäköisiä. Mihin ihmeessä meillä menee sähköä niin kauhiasti, että lasku saa koko talouden sekaisin…
Niin paljo se lasku jurppi, että sulatin jääkaapin! Joo, se on sellanen jääviilee kaappi, joka sulattaa itte ittensä, mutta siinä on pakastelokero, joka ei kyllä itteään hoida. Niinpä, joku varmaan tulee selittää miulle, että tottakai se sulaa… Oli miten oli, vaan ku jääkaappisysteemi oli sulamassa, niin eipähän ainakaan sinä aikana vienyt sähköä. Sain sen sulamaan, kun löysin töpselin sen jääkaapin yllä olevasta pikkukaapin takaseinästä. Juu ei, ei ollut minkäänlaista virtakytkintä, sillä olen ettinyt sitä jo pian 7v. Kun tämä systeemi suli, saatoin hyvin kuluttaa sähköä laittamalla ruokaa, pesemällä pyykkiä ja mankeloimalla. Kun piti saada kaappi uudelleen päälle, se ei ollutkaan helppo juttu, en nimittäin ylettänyt! Lähdin hakemaan apua naapurista ja kun sain oven auki, aukeni meidän kerroksessa ovi, josta tuli n. 2m pitkä mies! Ou jee, tänne ja heti! Naapuri hänkin ja töihin menossa, mutta näppärästi laittoi töpselin sinne minne se kuului. Naapuriapu onkin meidän talossa muuten naapuritalojen kadehtimisen aihe. Näin olen kuullut.
Mikä neuvoksi? Jos alkais polttaa kynttilöitä, mutta se tietäisi lisää ikkunoiden yms. pesua. Eikä millään viittis pestä pyykkejä käsin, ku jo astiat pesee sillai.
Oikeesti, en keksi enään mitään, millä voisi sähkön kulutusta vähentää, paitsi jos menen ja väännän pääkytkimestä!

Olin eilen illalla teatterissa ja sen jälkeen TJK:lla. Se kuka tietää, missä olin, niin hyvä ja se kuka ei tiedä, niin sekin hyvä. Ei kovin oleellinen tieto, mutta joka tapauksessa Katariina laittoi viestin; ”jos et oo aamulla klo 8 hereillä juomassa aamukahvia, saat kylmää kahvia!” Kova komento.
Heräsin aamulla klo 8 ja ei ollut kahvista tietoakaan? Kasimir oli vieressäni ja hänelle tuumasin, että oiskohan mitään mahdollisuutta jo kahvia saada. Poika nousi kuin partiopoika ja pian sain kahvit sänkyyn ja kortteja ja ihania pikkupaketteja. Upeeta! Kivaa olla äiti.
Olin tässä jo aiemmin saanut läheiseltä ”kotitohtorilta” lääkemääräyksen. Madeira-pullon ja oikein reseptin kera. Ohjeena oli ”napsut pari kertaa kuun kierrossa pahimpaan jomotukseen”. Siis kun tositilanne on se, että tätä äiti-ihmistä jomottaa, kiristää, riepoo ja ahdistaa useammin kuussa ku laki sallii. Olo on silloin kaikin puolin sellanen kuin ajaisi käsijarru päällä. Vaan, nyt minulla on lääkemääräys! Heh, varsin mukavaa, vaikka taidankin ottaa vain ihan pahimpaan olotilaan, ku tilaa on tarkkailtava annostuksen jälkeen ja annostelusta on pidettävä kirjaa…
Kävimme sitten äitienpäivälounaalla mamman ja papan kanssa. Kun kotiuduimme, aloin imuroida! Siis aivan hullun lailla, konttasin parvekkeella ja putkella hinkkasin sitä saamarin kokolattiamattoa! Se kun on sellanen matto, että sitä imuroidessa vaan siirtää roskia(hiuksia) ees sun taas. Hiki tuli siellä lasikaapissa, mutta ei auttanut. Kun tuvan puolella jatkoin imurointia niin, että tuli kirjatkin imuroitua ja niitä on aika reilusti. Jahka sain imurin kaappiin, ampasin mankelin kimppuun. Manklasin ja manklasin, ja aloin jo jossain vaiheessa miettiä, oisko sittenkin pitänyt ottaa napsu madeiraa…

Monet ovat kyselleet minulta meidän Kasimirin kouluasiasta. Se on edelleen suuri kysymysmerkki meidän elämässä. Se vaivaa, kalvaa ja ahdistaa koko meidän perhettä. Oli koulutulokaspäivä…ei meillä, kun se koulu, johon Kasimirin ilmoitimme ja joka antoi kielteisen päätöksen, ei kutsunut meitä. Lapsella on elämänsä suurimpia asioita menossa, kun koulunkäynti pitäisi aloittaa, mutta kaikki on epätietoisuuden vallassa. Mitä hän vastaa kaikille niille lukuisille aikuisille, jotka kyselevät, että miltä se koulunkäynnin aloittaminen tuntuu, jne.?
Kaupungin uusilla nettisivuilla on maininta ”Lapsi- ja perheystävällinen Kouvola”. En voi kyllä yhtyä siihen, sillä en ole sitä vielä huomannut. Koulutoimi voisi kyllä tehdä asian hyväksi jotain. Minä ja poikani emme ole ainoat, jotka taistelemme asian puolesta. Tiedän olevani ”piikki jonkun, joidenkin lihassa”, mutta olen äiti ja kuka minun lasteni puolesta käy oikeutta, jollen minä? Sitä paitsi, en ole ainoa, joiden perhettä nämä kouluasiat ovat sekoittaneet. Moni on tullut kertomaan minulle, kuinka heitä on kohdeltu.
Mitään muuta en siis halua, kuin että saisin nuorimpani samaan kouluun sisarustensa kanssa. Minusta se ei ole paljon vaadittu, mutta jotenkin olen päässyt käsitykseen, että se on ylitsepääsemätöntä. Tosiasia on se, että minä, yksinhuoltajana olen lapseni kasvattanut myös huolehtimaan toisistaan, en anna tässäkään periksi. Miksi tämä kaupunki, jossa olen ikäni asunut, erottaa lapseni?
Ne ihmiset, jotka asioista päättävät, eivät ilmeisesti ymmärrä, että sisaruksilla voi olla läheinen suhde, joka on todella tärkeätä, etenkin Laineiden arkisessa aallokossa! Meidän perhe toimii näin. Lapsille se on normaalia arkea, että he huolehtivat silloin toisistaan, kun äiti ei ole paikalla.
Joka ilta ristin käteni ja pyydän, pääsisikö Kasimir Katariinan ja Kasperin kanssa samaan kouluun, siihen samaan kouluun, jossa itsekin olen opintieni aloittanut. Samalla minä siunaan heidät, jotka ovat minua ihan millä lailla tahansa tässä asiassa tukeneet ja auttaneet. Mainitsisin heidät nimeltä, mutta se ei ehkä olisi sopivaa ja listasta tulisi pitkä. On ihmisiä, jotka omassa iltarukoukseen muistavat meitä. On ihmisiä, jotka ovat puhuneet asiasta eteenpäin, ihmisille, jotka asiaan voisivat jollain lailla vaikuttaa. Kaikki yhteydenotot ovat lämmittäneet!
Mutta, me vain odotamme. Jospa tämän kuun aikana selviäisi. Olisi lapsen mukavampaa vietää kesälomaa, kun olisi edes jonkinlainen selvyys siitä, mitä tapahtuu, kun saapuu syys…

Osaako äiti aina kaiken, vai kuuluuko sen osata? Mie, äiti-ihminen en juur osaa paljo mitään, mitä äitin kuuluisi osata. Lista on pitkä:
Mie en osaa ommella! Kaikki käsityöt ovat kertakaikkiaan aivan pöyristyttäviä ja kuuluvat mystiikan pariin. Ompelukone on kaapissa ja sen kerran kun olen sen kaivanut esiin, olen vain hermoni menettänyt, ku ei ne langat vaan suostu menemään niin ku pitäis. Napin ompelukin vaatii erityisen leppoisaa mielen tilaa ja silti menee lanka solmuun. Onneksi meillä on ompelutaitoinen naapuri. Lapset kääntyvätkin suoraan hänen puoleensa, jos ilmenee jotain korjattavaa.
Mie en osaa leipoa! Se jauhojen kans peuhaaminen on tuskastuttavaa ja vaikka kuin yrittäisin piiskata itteni siihen hommaan, lopputulos on pannukakku…tai olisi edes se, mutta kun sitä yritin viimeksi n.10v sitten, se ei kelvannut edes naapurin koiralle.
Pullaa olen joskus onnistunut tekemään, mutta jo se taikinan teko on aivan kamalaa. Minusta on kuvottavaa tunkea kädet taikinaan, jonka haju saa minut voimaan pahoin. Varmaan turha mainitakkaan, etten itse tykkää pullasta. Kun kerran tein pullaa, poikani kummi tuli Anjalankoskelta asti kylään sitä maistamaan, kun tiesi, ettei sitä taas muutamaan vuoteen tapahdu. Onneksi ystävät auttavat, jos tarvitaan leipomuksia.
Mie en osaa neuvoa läksyissä! Katariinaa olisi pitänyt auttaa matematiikan läksyissä ja mie olin pihalla ku lintulauta! Ihan oikeesti, kaikki minua opettaneet matematiikan opet tietävät, että olin toivoton tapaus! Miksikä se olisi vuosien jälkeen muuttunut, ei ainakaan parempaan suuntaan. Ok, joissain läksyissä ehkä vähän kykenen.
Mie en osaa korjata pyörää enkä mitään muutakaan! Olen auttamattomasti kaikkien teknisten vimpaimien kanssa tumpelo! Juuri sen takia meillä on niitä erityisen vähän. Pyöränkorjaus- yms. apua ollaan onneksi saatu, ku nätisti on pyydetty.
Sen lisäksi, että olen taitamaton, olen vielä varsin haluton monissa puuhissa, kuten ruuanlaitto on pakkopullaa, parvekelasien pesu unohtuu jatkuvasti, pölyjen pyyhkiminen siirtyy seuraaville päiville jne.
Osaankohan mie loppujen lopuksi mitään? Äitienpäivä lähestyy ja miulla on pikkasen syyllinen olo. Nalkuttanut olen ihan joka päivä ja vaatinut lapsiltani jos vaikka mitä. Vaan, sen kaiken olen tehnyt rakkaudesta, sillä sen mie osaan, rakastaa lapsiani ihan täysillä ja pyyteettömästi, sillai et heidän vuokseen sitä tekisi ihan vaikka mitä. Voi vaikka joskus leipoa pullaa.