Laineiden arkinen aallokko

Siinä kauniissa laulussa lauletaan mm. näin ” kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on…”
Voi, kunpa Kankaan koulustakin voisi laulaa näin, mutta ei. Ärsytyskynnys ylittyi sillä siunaamalla, kun avasin kuoren, jossa oli kielteinen päätös meidän Kasimirin Kankaan kouluun pääsystä. Sen jälkeen onkin sitten ärsyttänyt kaikki, joten ei kun kyltti kaulaan ”Varokaa vihaista äitiä”. Jos äiti on nyt hyvin, hyvin vihainen, niin enemmän kuitenkin surullinen, pettynyt. Näinkö tämä kaupunki, jossa olen ikäni asunut ja jota olen aina jaksanut hehkuttaa, kohtelee asukkaitaan? Perhe- ja lapsikeskeisyys näyttää kauniilta paperilla, mutta mitä se on käytännössä?
Me olimme toivorikkaita, että Kasimir olisi päässyt samaan kouluun kuin Kasper ja Katariina. Sitä ei kuitenkaan huomioitu ja minua se surettaa. Olen kasvattanut lapsiani huolehtimaan toisistaan, silloin kun minä en ole paikalla. Nyt minun olisi laitettava ekaluokkalainen yksin eri puolelle kaupunkia. Hyvä, tiedän monien ekaluokkalaisten tarpovan pitkiä matkoja kouluun, mutta minä kerroin omasta mielestäni pätevät syyt. Mihin ne syyt hukkuivat? Samoin kuin se, että kerroin olevani yksinhuoltaja (en yhteishuoltaja), ja silti kirje oli osoitettu minulle ja lasten isälle.
Kouvolaa on parjattu ”Suomen tylsimmäksi kaupungiksi”. Olen aina yrittänyt sitä käsitystä murtaa, mutta nyt alkaa usko loppua. Miksi Kouvola ei tee mitään saadakseen edes vähemmän parempaa mainetta? Täällähän puretaan vanhat rakennuksetkin ja sekin on vain osoitus siitä, kuinka pieni ihminen poljetaan jalkoihin! Suuret ja Tärkeät ihmiset tekevät päätöksiään omaksi hyödykseen. Näin, anteeksi jos osu, mutta minähän varoitin, miten vihainen olen ja kun alkaa ärsyttää, niin loppua ei näy. Nyt täytyy vaan rauhoittua ja asettua Jumalan kämmenelle, sillä siellä kukaan ei ole turvaton! Tulkaa mukaan, sillä ”kaikille tilaa riittää…”

Virus on erittäin huonokäytöksinen! Yleensä vierailu päättyy, mutta tämä vaan ei älyä lähteä. Olemme jo monin eri tavoin vihjailleet ja jopa suoraan sanoneet, että vois jo mennä. Vaan ei, lienee asettunut taloksi? Siis niin ikävä vieras eikä ymmärrä, että vierailu voisi olla jo loppu. Pojat se opetti pieru- ja kakkahuumorin loppumattomaan maailmaan. Sitten kun huumori alkoi olla jo loppu, niin vielä jaksaa kiusata ikävillä vatsanväänteillään ym. seuraamuksineen.
En voi suositella kenellekään, joten varautukaa ja pysykää kotona. Tämä virus riepottelee ja saa ihmisen näyttämään ihan kuin olisi keskitysleiriltä. Meidän muutenkin laihat pojat ovat olleet ihan haamuja. Nuorimmaisen vein jo terkkulaan näytille. Lähtöä valmistellessa ilmoitin, että otetaan pussi mukaan, jos tulisi matkalla paha olo. Kasimir ilmoitti, ettei missään nimessä oksentaisi pussiin! Olisi ottanut mieluummin vadin. No, päädyimme pienen neuvottelun jälkeen leikkiämpäriin. Terveyskeskuksessa selvisi, että tämä virus tulee varsin mieluusti kylään ja ihan pyytämättä. Sellaisen vinkin voisin antaa, että sitten kun hän saapuu, alkakaa pitää päiväkirjaa. On merkittävä ylös, montako kertaa tulee rykästyä ryynit, montako kertaa tulee istuttua pöntöllä ja iso vai pieni asia. Niin ja erityisen tärkeää, kuinka paljon tulee nautittua nesteitä ja jos on kyennyt syömään, niin mitä ja kuinka paljon. Näitä kaikkia kysyttiin! Huh, ja tunsinpa itteni tomppeliksi, kun en ollut moista laskua tehnyt. Meillä kun ei ole ennen moista tautia ollut. Meidät laitettiin eristykseen ja Kasimirille tuotiin pullo jaffaa ja ohjeena juoda se kaikki! Tätä eivät kaverit usko . Eikä sitä meinaa itse uskoa, miten vaikeata on saada lapsi juomaan, käy ihan työstä.
Kasper oli koulussa, mutta kun tuli koulusta, kävi sohvalle ja sanoi olevansa poikki – keskeltä kahti.
Minua ei mokoma virus-vieras ole vieläkään huomioinut, paitsi eilen nipisteli vähän mahasta. Jospa mie en sitten kelpaakaan sille, tai se odottaa otollista ajankohtaa. Tällä vieraalla ei ole käytöstapoja.

Se saapui meille ensin tapaamaan vain Katariinaa. Vierestä seurasimme, kuinka siinä käy, kun juoksutti vessassa ja pesuvati tuli tutuksi. Eikä siinä vielä kaikki, kuumetta lykkäsi ja kaiken summana tosi huonon ja voimattoman olon.
Aloimme sitten asennoitua siihen, että kuka olisi seuraava kohde ja milloin. Kyllästymiseen asti selitin pojille, että muistakaa, jos pikkasenkin pierettää, niin vessaan ja jos hiukankin on paha olo, niin vessaan. Lupasivat siinä naureskellen vaikka kiinnittää pesuvadin kaulaan.
Minä lähdin töistä reippaana viettämään pitkää viikonloppuvapaata. Sellainen pitäisi minun kohdalla lailla kieltää, sillä yleensä en pääse siitä nauttimaan. Aivan normaalia on herätä vapaapäivänä migreeniin, vaan nyt ei käynyt niin…nuorimmaiseni herätti jo aamuyöstä, kun hänellä oli paha olo. Bingo! Siitä se rumba sitten alkoi. Aamun valjetessa myös Kasper liittyi joukkoon. Oikeastaan ihan hyvä, kun on vapaata, sillä hommaa on piisannut. Koko ajan jompikumpi oksentaa tai on suihkussa. Suihkussa – no, sitä sopii miettiä, mitä käy kun suoli toimii ylinopeudella. Väliajalla kävelevät vadit sylissä naamat kalpeena ja manaavat virusvierasta. Ehdotus oli sekin, että äiti vois olla taikuri ja taikoa viruksen muuanne tai muuhun olomuotoon. Aika paha, mutta kaupassa kävin hakemassa mehuja, limsoja ja mehukeittoja ja kerrankin yllytän juomaan limua, vaikka tulos on heikko.
Ihmetyttää, miten virus jätti minut väliin? Vai, onko se niin ovela, että kun on hyväksi käyttänyt minun vapaapäivän, niin pilaa minulta sitten erään reissun, jos tulen kipeäksi myöhemmin. Silti aion varautua, olen ostanut juomista ja kaappi on täynnä puhtaita alushousuja. Jos vielä laitais uuden värin hiuksiin, niin olisin näpsäkkänä vastaanottamaan tätä niin epämieluista vierasta.

”Valta lapsille, se kuuluu niille”, näin olis, jos Pikku G olisi päässyt eduskuntaan. Siis jos, mutta kun ei. Meillä on nyt keskusteltu suhteellisen kiivaasti aiheesta, ketkä pääsivät eduskuntaan ja ketkä eivät. Minunkin on ollut ihan pakko seurata asiaa paremmin kuin ikinä ennen.
Kun vaalivalvojaisissa Pikku G oli jo läpi pääsemässä, niin se oli meillä suuri ilon aihe. Loppupeleissä kävi kuitenkin toisin ja sekö pani harmittamaan. Harmitusta lisäsi se, että Paavo Väyrynen pääsi, siis miksi? Aivan turhaa on nyt ajatella, että kansa tietää. Mikä kansa äänestää Väyrysen eduskuntaan?
Tulee sellainen olo, että aivan kuin nuoria aliarvostettaisiin. Valitaan eduskuntaan niin vanhoja, ettei niillä ole enää minkäänlaisia muistikuvia nuoruudesta. Tai – jos on, niin siitä nuoruudesta on jo niin kauan, ettei sillä ole mitään yhtäläisyyksiä nykynuorten kanssa. Maailma muuttuu, Paavoseni.
Ilmeisesti näin pääsi käymään, kun nuoret eivät olleet tarpeeksi aktiivisia äänestämään. Jos äänestäjät olivat vanhempia ja eläkeläisiä, niin oliko niiden pakko äänestää just Väyrysiä? Kaikki kunnioitus vanhemmille ja ikäihmisille, sillä missään nimessä ei ole tarkoitus mollata heitä. Juttu vaan on niin, että tulevaisuus on nuorten käsissä.
Meidän perheen lapsissa se, ettei Pikku G päässyt eduskuntaan, aiheutti suorastaan pettymyksen kyyneleitä. Ainoa lohdutus oli se, että edes Jari Larikka pääsi, sillä edustaahan Jarikin nuoria, kun on nuorempi, kuin tämän perheen äiti. Terveisiä vaan Jarille, hoidahan hommasi hyvin!

Voi kehvatsu, siitä ei ollut tietoakaan, kun heräsin väärällä jalalla. Olisi pitänyt mennä takas nukkumaan ja kokeilla herätä uudelleen. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan aloin heti kiukutella. Voi lapsiparkoja. Seitsemän päivää töitä takana niin pakko pyhittää lepopäivä siivoamiselle. Kun on saanut sellasen luonteen laadun, ettei kestä sekamelskaa, niin minkäs teet. Työnjako alkoi. Ei kuitenkaan sujuvasti, vaan pitkällisten neuvottelujen jälkeen. Katariina siivosi hamstereiden häkit, Kasper tiskasi ja Kasimir imuroi. Mitäs minulle jäi? Työnohjaus, no ei, vaan pyykit! Pesukoneen täyttö, mankelointi ja silitys.
Päivällä oli lähdettävä tuulettumaan. Otin pojat mukaan äänestysreissulle. Kun kävelimme äänestyspaikalle, sain varsin asiantuntevaa ohjausta, ketä ja miksi minun tulisi äänestää. Molemmilla pojilla oli oma ehdokkaansa ja syynsä miksi juuri se olisi hyvä. Erityisesti Kasperia harmitti, miksi hän ei voi äänestää. Minuakin alkoi harmittaa, sillä hän oli huomattavasti valveutuneempi asian tiimoilta kuin minä. Kävin piirtämässä numerot paperiin ja ehdokkaani ei ollut kumpikaan poikien ehdokkaasta. Onpahan vaalivalvojaisissa jotain jännättävää, kenen ehdokas voittaa.
Katariinalla ei ollut omaa ehdokasta. Sen sijaan hän mietti, että jos olisi isona ehdokkaana, niin äänestäisikö äiti häntä? Totta kai. Eduskuntaan hän haluaisi, kun siellä on niin kivat hissit. Toisaalta, työ siellä saattaa olla tylsää. Jos on tylsää, niin tulee nälkä ja eduskunnassa on pahaa ruokaa; sanoi hän, joka on siellä käynyt kahden kansanedustajan tarjoamalla lounaalla. Yritin valistaa, että tarttis olla jotakin muutakin motiivia kuin hissit.

Onko kauniita hampaita? No on, kun ne ovat suussa ja nätisti rivissä. Vaan, minullapa oli yksi hammas kädessä ja se oli niin ruma, ettei tullut mieleenkään tyrkyttää sitä hammaskeijulle. Ei silti että uskoisin hammaskeijuihin, mutta jos uskoisin, niin sellaisen hampaan löytäessään, keiju ei tulisi meille enää ikinä. Se taas olisi harmi, koska sitä odotetaan meille. Kasimirilla irtoaa nyt hampaita. Meillä on ollut tapana laittaa irronnut hammas vesimukiin tiskipöydälle, josta hammaskeiju käy sen hakemassa ja laittaa tilalle kolikon. Nyt on Kasimir kuitenkin kuullut, että hammaskeiju voi tuoda setelinkin. Ei voi laittaa vesimukiin, sillä siinä se seteli kastuis… Voi aikoja, voi tapoja! No, tyynyn alle sitten, vaikka ei sieltäkään ole seteleitä löytynyt.
Alkuviikosta minulla ja tyttärelläni oli yhtä aikaa hammaslääkäri! Mikä tuuri, että kaikista ajoista napsahti juuri sama aika. Ei kuitenkaan sama lääkäri, sillä minun hampaat vaativat Kotkassa käyntiä ja Katariinalle riittää Kouvolassa annettu hoito. Käymme kuitenkin melko lailla säännöllisesti hampaita näyttämässä. Itse asiassa minä olen käynyt jo reilut kaksi vuotta, sillä hampaitani järjestetään riviin eivätkä ne käskystä järjesty. Viime kerralla irroitettiin yksi hammas, joka ei suostunut riviin. Olipahan esimerkkinä muille, mitä käy, jos alkaa niskuroida. Nyt, ensimmäistä kertaa olen harvahammas, mutta tuskin pitkään. Poistettu hammas ei muuten ollut kahvihammas eli luopumisen tuskasta en kärsinyt. Katariinalle näytin hienoa koloa ja hän taas pääsi esittelemään uutta, hienoa silikonivärkkiä, jota on pidettävä öisin suussa.
Kasper tuli eräänä päivänä koulusta kotiin ja kertoi, kuinka häntä oli nimitetty hymypojaksi. Siihen Katariina kuittasi, että kuinka pojalla on pokkaa vaan hymyillä, vaikka ei muista pestä hampaita. Millä saa pojat pesemään hampaita useammin kuin kerran viikossa? Vinkkejä otetaan vastaan.
Oikomishoito on kyllä ihan siedettävää, sillä se on asennekysymys. Tärkeää siinä on se, että hoito on hyvissä ja osaavissa käsissä. Minä muuten viis veisaan ulkonäöllisistä seikosta, mutta jonain päivänä syöminen on vaivattomampaa. Siinä sivussa saan kyllä kauniit hampaat tai ainakin kauniimmat kuin mitä ne olivat.

Sunnuntain lehdessä oli erittäin kiva juttu Katariina Hakaniemeltä miesten ja naisten töistä.
Siis, miten miehet ovatkin niin osaavia, että ihan kateeksi käy. Meidän perheessä ei kuitenkaan ole sitä kaiken osaavaa miestä ja se on harmi. Minä ainoana aikuisena ja naisena olen nimittäin aikamoinen tumpelo monessa asiassa. Kun minun pitäisi osata ne miesten ja naisten työt, enkä hallitse edes kaikkia naisten töitä. En ole ollenkaan sellainen pullantuoksuinen äiti, joka vaatettaa lapsensa omilla kättensä töillä. Leipominen on kamalaa! Onneksi on ystäviä, joiden apuun voi turvautua. Kiitos etenkin ex-mieheni vaimolle, joka leipoi lasten synttärikakut. Ompeleminen on kamalaa! Siihen löytyy ratkaisu naapurista. Meillä on varsin toimiva suhde. Naapurin rouva lyhensi viimeksi Katariinan farkkujen lahkeet. Tämä ompelus oli hännänhuippu, sillä jos kertoisin mitä kaikkea naapuriapua olen saanut, siitä voisin kirjoittaa kirjan!
Tiskaaminen ja silittäminen sen sijaan ovat niitä hommia, joista selviydyn, kun niistä minä oikein pidän. Ruuanlaitto on kamalaa! No, hyvä on, selviydyn siitäkin, vaikka tuskin kovin hienoin meriitein, kun lapsilta voi aina kysyä: oliko ruoka pahaa vai erittäin pahaa?
Miesten hommia olisi osattava. Onhan meillä kaksi miehen alkua, mutta ei heistä ole vielä suurta apua. Hyvä on, renkaat vaihdan, mutta tarvitsen taustatukea. Aina on renkaat vaihdettu ja onnekseni minulla on ihan kiitettävä verkosto. Aina on joku mies löytynyt apuun, useimmin se on ollut isäni tai veljeni. Kun lamppu paloi, niin että kanta jäi lamppuun kiinni, selvisin siitä puhelinneuvonnan avulla. Eri juttu oli se, kun uuteen imuriin en enää osanutkaan vaihtaa pussia. Tein sen kyllä oppien mukaan, mutta luukku ei mennyt kiinni. Olen siis niin huono kaikissa teknisissä asioissa, että jos ei toimi, niin menee hermot. Oli soitettava isälleni. Noloa, mutta totta. Isäni saapui apuun ja helppoahan se nyt on, kun sen taas osaa, jonkin aikaa. Lavuaarin hajulukon putsaus onnistuu ja jos viemäri tukkeutuu, niin joko ”kumisuudelmaa” tai sitten niitä viemärirakeita, niin jo aukenee.
Mitkä sitten ovat miesten töitä ja mitkä naisten töitä? Minusta jokainen tehköön sen, minkä parhaiten osaa. Sitä minä vaan en ymmärrä, mikä on mennyt kasvatuksessa pieleen, kun kaksi poikaani ajattelevat niin eri lailla. Nuorempi siis kyllä tiskaa, mutta vanhempi on sitä mieltä, että se on akkojen hommaa?

Olen tässä tuumannut, että pitäisiköhän minun hankkia kypärä? Siis kestääkseni sen, kun joka hommaan on oltava eri kypärä ja käytettyjä ei saa käyttää. Jos perheessä on yksi lapsi, niin mikäs on sille hankkiessa pyöräilykypärä, jääkiekkokypärä, turvakypärä…
Meillä on ne kolme lasta, jotka kaikki ajavat pyörällä, kypärä päässä. Koulussa ja tarhassa on luistelua ja siellä tarvii olla kypärä! Tytär käy laskettelemassa ja siihen tarvii kypärä.
Kyllä on oikein kypärämarkkinat! Miksi ei voi suunnitella kypärää, joka kelpaisi turvaksi joka hommaan? Niin ja se olisi tehtävä sellaiseksi, että sitä voisi käyttää myös käytettynä. Jos noudattaisimme kaikkia ohjeita ja sääntöjä, meillä olisi oltava kotona säilytystilat niille kypärille. Kaatopaikat hukkuisivat käytettyihin kypäriin ja kypärän valmistajat riemusta rahojaan laskisivat.
Todellisuus on kuitenkin sitä, ettei ainakaan meillä ole varaa, tilaa eikä halua kaikkiin kypäriin. Niinpä kypäräpakkoa noudatetaan, mutta käytettyjä käytetään. Joskus ostetaan uusikin. Varoitan kyllä lapsia, etteivät sitten vaan mene kolhimaan, saati kaatumaan sen kypärän kanssa. Onhan minun voitava kirjoittaa ”sertifikaatti” sen kypärän käytöstä, että sen voi antaa eteenpäin.
Onneksi meillä on kaikilla sentään samalla kirjaimella alkavat nimet, sillä kun kirjoittaa kypärään K.Laine, niin aivan sama, kuka sitä meillä käyttää. Lapsilla on isänsä tykönä vielä kaksi pikkuveljeä, joilla on sama sukunimi, joten ei ku kypärät kiertoon.
Suksetkin kiertää! Kasimir hiihti eilen tarhassa ja tänään samoilla vermeillä hiihtää Kasper koulussa. Onneksi hiihtäessä ei tarvitse kypärää, ei ollenkaan typerää. Vaan mikä on se lasten turvakypärä? Sellasta meillä ei vielä ole.

Minä rakastan maanantaiaamuja! Ihana arki alkaa. Näin loman jälkeen se on vieläkin hauskempaa. Joo-joo, uskokaa vaan, minusta arjen rutiinit pitävät sillai mukavasti liikkeessä. Viikon lorvimisen jälkeen on erittäin terveellistä päästä kiinni taas ”normaaliin” elämään.
2/3 osaa lapsistani lähtivät aamulla kouluun, eivätkä ollenkaan vastentahtoisesti. Itselläni on pehmeä lasku töihin, kun on iltavuoro. Kuopukseni lähtee eskariin sukset kainalossa. Siinä olikin taas miettimistä, että saadaan oikeat monot ja sukset. Meillä ei ole kaikille suksia, niin kierrätetään. Nyt sitten vaan on kädet ristissä toivottava, ettei Kasperilla ole hiihtoa tällä viikolla, sillä Kasimirilla on hänen hiihtopakettinsa käytössä. Kasimirin monot olivat käyneet pieniksi ja Kasperin monot ovat pikkasen reilut, mutta laitetaan villasukkat, niin ei ainakaan palele varpaita.
Talvilomalla oli pari tähtihetkeäkin. Kävin nimittäin elokuvissa maanantai-iltana. Elokuva oli Suden vuosi ja siitä teki erityisen se, että olin elokuvateatterissa kahdestaan ystäväni kanssa! Jo lippukassa sanoi odottaneensa meitä. Niin vaan sitten kävi, ettei muita katsojia tullut ja ovet sulkeutuivat ja näytös oli vain meidän. Loistavaa, pikkukaupungin etuja, ettei ole tunkua elokuviin.
Toinen huikaiseva kokemus oli keskiviikkoillan visuaalinen kirkkokonsertti, Valo Oratorio Kuusaan kirkossa. Se ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi, sillä niin olivat kaikki kohdallaan. Jo Kuusaan kirkko oli paikkana niin kaunis. Valot ja musiikki menivät niin yks yhteen, että se oli suorastaan jännittävää. Se konsertti antoi sielulle ja mielelle, silmille ja korville niin unohtumattoman elämyksen, että sillä elää pitkään.
Kaiken kaikkiaan en saanut lomallani aikaseksi puoliakaan kaikesta siitä mitä olin suunnitellut tekeväni, mutta eikös loma ole sitä varten, ettei silloin tarvitse tehdä mitään? Jos niin on, niin sainpahan silti kirjoitettua pinkan kirjeitä, pikkasen siivottua, jonkun verran luettua ja tietysti oltua kotona lasten kanssa. No, hyvä on, ulkoilimmekin parina päivänä, ilman sauvoja – ja suksia.

Joo, hiihdellään. Minä olen hiihdellyt huoneesta toiseen sukkasillani ja ilman sauvoja. Otin nimittäin lasten hiihtolomaksi talviloman. Koska minulla ei ole hiihtolomaa eikä suksiä, riittää kun hiihtelen kotona. Näin olin sen suunnitellutkin ja miten on ollut mukavaa. Kertaakaan en ole kaatunut. Tällä lomalla ei sitten lähdetty yhtään mihinkään ja kylläpä tuntuukin lomalle, kun saa lorvia kotona.
Tosin, kaikissa lapsiperheissä tiedetään, että jos heittäytyy pitemmäksi aikaa lorvimaan, syntyy kaaos. Niinpä olenkin pientä puhdetta välillä harjoittanut, sillä sen jälkeen voi taas lorvia. Joka päivä ihan pikkusen häärää jotain, niin sen jälkeen voi taas hyvällä omalla tunnolla heittäytyä sohvalle miettimään, mitä tekisi seuraavaksi. Se miettiminen käy työlääksi, kun olisi niin paljon niitä vaihtoehtoja, että tarvii vain miettiä sitä, mitä niistä kaikista puuhista olisi se tärkein, mieluisin, vähemmän tärkeä…
Eräänä päivänä en sitten kerennyt miettiä ollenkaan, kun menin poikieni huoneeseen! Olin jo puoli vuotta(ainakin) nalkuttanut, että siivotkaa tai minä siivoan ja otan jätesäkit kaveriksi. Nyt sitten en päässyt ovelta sisään ja silloin ”PING” se tapahtui. Otin ne säkit ja aloin siivota, oikein apinan raivolla, kuten sanonta kuuluu. Sellasella tyylillä muuten sujuu paljon sutjakkaammin, sillä meni vain kaksi tuntia ja jo alkoi näyttää paremmalta. Pojilta oli pääsy kielletty huoneeseen. Heidän tehtävänään oli niitten jätesäkkien(2kpl) kuljetus roskikseen. Sen jälkeen alkoi suuri katselmus, mitä sieltä oli hävinnyt. Itku ja hammasten kiristys oli kuultavissa, kun selvisi, että äippä oli nakannut roskikseen Kasperin jotain tosi tärkeitä pikku-ukkoja. Turha oli siinä selitellä, että minähän varoitin. Kasimir lähti sitten yllättävän mielellään viemään roskikseen vielä jotain kepukoita, jotka olivat jääneet roskasäkistä. Kun hän saapui jonkun ajan kuluttua, taskut pullottivat niitä pikku-ukkoja. Olin kerrankin hiljaa, mutta mielessäni ajattelin, ”HYVÄ POJAT!”
Meillä ei siis ole hiihdelty, mutta yhdessä ollaan oltu. Lasten isä muuten on aina ollut hyvin täsmällinen elatusmaksujen suhteen, joten ne taas napsahtivat tilille ja sen kunniaksi vien lapset ulos syömään. Tiedämme erään paikan, jossa on huomenna tarjolla pyttipannua!