Laineiden arkinen aallokko

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hyväksi käydä elokuvissa. Menen siis mieluummin leffaan kuin baariin tai shoppailemaan. Miksi?

Haluan nähdä elokuvan tuoreeltaan. On aina kiva odottaa sitä uutta elokuvaa ja etenkin jos se on kotimainen. Minusta suomalaiset elokuvat ovat erittäin hyviä ja haluan olla kantamassa korteni kekoon katsomalla niitä nimenomaan elokuvissa. Minä en siis kuulu siihen porukkaan, joka odottaa, että leffa tulee DVD:lle tai esitetään tölsästä.

Haluan mennä nimenomaan elokuviin. Enkä mihin tahansa elokuvateatteriin, vaan sinne, missä olen tottunut käymään, missä minua kohdellaan todella hyvin ja missä on hyvät penkit ja mahtavat leffat. Siellä palvelu pelaa ja sitä vaan tuntee aina olonsa niin hyväksi, tervetulleeksi.

Minusta on vaan reilua maksaa siitä, että voin olla hetken rauhassa ja uppoutua elokuvaan, ilman että tiskit odottavat, joku pyytää minua tekemään jotain, ovikello soi tms. Kun menen sinne leffaan ”omalle” paikalleni, ovi loksahtaa kiinni ja valot sammuvat, kaikki muu jää ulkopuolelle. Se vaan on niin upeeta. Kun kaikki tutut näyttelijät ovat siinä silmieni edessä, ihan kuin olisin tapaamassa vanhoja tuttuja. Leffa on melkein sylissä ja minä ihan kuin voisin halata sitä J.

On hauskaa haltioitua elokuvan näyttelijöistä, henkilöistä, kuvauspaikoista, musiikista ja koko paketista.

Voisin lämpimästi suositella kaikille!!! Leffoihin jää koukkuun, mutta kankkusta ei tule.

Heti aamusta alkoi ankara puhelimen etsintä. Huomasin sen jo illalla, että sitä ei vaan ole. En voinut laittaa herätystä vaan oli vaan luotettava siihen, että kyllä kai sitä nyt aina jotenkin herää, vanhasta muistista. Aamulla jatkoin etsintöjä, joka paikasta, jääkaapista ja hattuhyllystä, mutta puhelin pysyi piilossa. Kyllä siihen soitettiin, mutta siihen ei saatu yhteyttä. Tiesin, että siitä oli akku tyhjä.
Vapaapäivän alkajaisiksi lähdin siis käymään työmaalla eli tosi hyvin alkoi. Vaan siellä se puhelin oli, nätisti oman kaappini hyllyllä. Homma jatkukoon. Olin iloinen, koska olin kuvitellut jo kaiken mahdollisen.

Puhelinasioissa pysyäkseni, seuraavana oli vuorossa herra 10v:n luurin haku huollosta. Vietiin se sinne jo aikapäivää sitten, kun luuri vaan lakkasi toimimasta. Iloissani sinne menin, mutta mieli muuttui pian hyvin matalaksi. Jättäessäni puhelinta, varmistin ettei siitä mene maksua ja minulle luvattiin ettei mene. Takuuseen menee. Vaan toisin kävi. Puhelin oli saanut kosteutta ja sitä ei korjattu! Maksu (runsas) sen sijaan otettiin. Kirvelevin mielin maksoin tyhjästä, samalla miettien, mistä kaikesta jäädään sen takia paitsi. Olin niin surullinen, että olisi mieli tehnyt ajaa ojaan…

Ajoin kuitenkin varaosamyymälään. Oli tarkoitus hoitaa valoa autoon. Siis mitä tulee edelliseen postaukseeni, niin lamppu paloi myös autosta. Olin sellaisessa mielentilassa, että hiukan arastellen astuin sisään kauppaan. Toisaalta muistin, että olen siellä ennenkin saanut tosi hyvää palvelua ja niin kävi nytkin. Olin niin iloinen, että meinasin mennä kahville.

Seuraavaksi oli löydettävä paikka, missä joku vaihtaisi ne lamput, sillä tiesin sen olevan melko hankala toimitus. Ajoin paikkaan, missä autoani on kohdeltu aina hyvin ja siinä samalla minuakin. Kotvasen kuluttua ajoin sisään ja minua pyydettiin mukaan neuvomaan. Menin, vaikka siellä lukee, että ihan turvallisuussyistä olisi parempi jos asiakkaat pysyisivät pois huoltohallista. Vaan, minäpä olin todistamassa sitä kuinka hankala paikka se oli. Akkukin oli irrotettava, mutta kunnialla siitä selvisimme. Huoltomies teki hommia ja minä vaan pärpätin pehmosia. Kun tulin valmista, menin kassalle ja pyysin pientä laskua. Se oli niin pieni, ettei minun tarvinnut maksaa mitään. Mitä??? Luulin, että olin käsittänyt väärin ja kun pikkuhiljaa tajusin, niin olin niin ILOINEN, että olisin halannut niitä miehiä, jos he eivät olisi olleet siellä tiskin takana.
Jotenkin päivä alkoi olla taas tasapainossa.

Se on sitten kumma juttu, kun jotain alkaa tapahtua, niin heti alkaa sellainen sarja. Ihan niin kun ei olisi riittävästi yhdessäkin. Tällä kertaa kyse oli lampuista.

Ensimmäinen lamppu sammui neiti 14v huoneesta. Kamalan vaikea kattolamppu, jonka asentamiseen oli hälytettävä aikoinaan naapuritkin. Kaksi kynttilälamppua sinne kuuluu ja kun toinen niistä sykähti, oli melkein pimeetä. Lampunvaihto pitäisi olla helppo juttu, mutta silti aika tapauskohtaista. En vaan saanut vaihdettua ja oli taas turvauduttava naapuriapuun. Ei ollut meillä oikean kokoista lamppuakaan, mutta onneksi sekin löytyi sieltä naapurista! Saatiin valoa neidin kammariin.

Meillä ei kattovaloja juuri ole, koska minä en niistä tykkää. On suorastaan legenda se, että kattovalot tekevät minut pahantuuliseksi(lisätään listaan).
Eteisessä on, yleisön pyynnöstä, kun kaikki muutaman vuoden napsuttelivat sitä katkaisijaa turhaan. Kattolamput ovat niin typerän näköisiä, etenkin eteisen lamput, vaan kun vihdoinkin osui kohdalle sopiva, niin kelpuutin. Hintakin oli kohillaan, sillä se ei maksanut mitään.
Eräänä päivänä se poksahti! Oli kuitenkin helppo nakki vaihtaa uusi, koska varjostinosaa ei ole. Hyvä minä, en tarvinnut apuvälineeksi kun tuolin.

Sohvan kupeessa on seinälamppu. Sen kytkin alkoi jo aikaa sitten nikotella. Lamppu syttyi ja sammui itekseen. Eräänä päivänä lamppu sammui, sökähti! Herra 10v toimesta hankittiin energiansäästölamppu. Ei muuten säästö tuntunut kukkarossa. Oli vielä pakko ostaa se, koska normaaleja hehkulamppuja ei ollut tarjolla? Vaikka, kutsuisin sitä energiansäästölamppua mieluummin hehkulampuksi, sillä kun sen sytyttää, niin on odotettava, että se alkaa palaa, kun se vaan hehkuu. Lampun vaihdon jälkeen valokytkin otti lopullisesti nokkiinsa. Ei suostunut sammumaan siitä ja toisena päivänä ei syttymään. Oli pakko vaan alkaa nykiä töpseliä. Aamun alkajaisiksi on siis kontattava sohvan alle sytyttämään valot. Sillä aikaa kun keitän kahvia, valo hehkuu ja kun kahvi on valmista, niin on tarpeeksi valoa.

Onneksi vielä taipuu.

…lyhyt! Etenkin hamstereilla. Jälleen eräs meidän hamsterin elämä tuli tiensä päähän.

Olihan se ennakoitavissa. Kaksi hamsteria on jo haudattu ja me kaikki tiedämme, että hamsterin elinkaari on lyhyt. Ystävämme Pilkku alkoi olla jo parivuotias ja kaikki merkit lopun lähestymisestä olivat havaittavissa. Vaikka kuin sitä valmistuisi tulevaan, se kirpaisee silti.

Eilen illalla, oli niin vaisua Pilkun häkissä, suorastaan epätavallisen hiljaista, sillä ei mitään liikettä. Sanoin lapsille, että kurkistakaapa mikä on tilanne. Neiti 14v alkoi katsoa, mutta tarvitsi herra 10v:n taustatukea. Yhdessä he avasivat häkin ja nostivat pesää…

”Jonakin päivänä löydät sen kokoon käpertyneenä ja elottomana mökistään. Se on kuollut”. Näin sanotaan eläinkirjassa ja näin kävi. Pilkku kuoli juuri kirjan ”ohjeiden” mukaan. Se oli niin soman näköinen, mutta kyllä meillä oli surku.

Silmät sumeina teimme pieneen laatikkoon pehmeän pesän ja sinne nostimme elottoman pikku-ystävämme. Paljon purua mukaan ja kansi kiinni. Sen jälkeen muovipussiin ja pakastimeen. Siellä Pilkku odottaa, että pääsee hautaan, sinne, minne kaikki muutkin meidän lemmikit ovat haudattu.

Hautakynttilä odottaa pakastimen päällä.

Aina sitä jaksaa mäkättää, jäkättää ja marista jostain. Kasvatuksen ja elämän eväiden vuoksi sitä vaan on pakko tai miten sen nyt ottaa…

Ruokapöydässä ei tarvii enää huomauttaa mässyttämisestä tai ruoka suussa puhumisesta, sillä ryhmäkuri toimii siltä osin ihan kiitettävästi. Ruokailuun liittyvissä jäkätyksissä nousee framille lusikalla syöminen ja se kuinka istutaan. Makaronilaatikkoa ei syödä lusikalla, (paitsi heti kun valvova silmä välttää). Ruokapöydässä istutaan, ei olla polvillaan tai maata pöydällä. Ruokapuheetkin ovat toisinaan sitä sorttia, mihin joutuu puuttumaan, on parempi, että avataan suu vain kun sinne laitetaan ruokaa.

Eniten jäkätyksiä saa aikaan tavaroiden sijainti tai niiden unohtaminen. Reppu keskellä lattiaa! Maitopurkki pöydällä, kun ketään ei ole kotona! Vaatteita siel sun tääl, paikoissa, jonne ne eivät kuulu! Koulukirja lattialla, silloin kun koulu on jo alkanut!

Vaatteet on miun aatteet. Pesupuuhissa saan jäkätyskohtauksen, kun vaatteet ovat nurinpäin tai mikä kaikkein pahinta, pitkät ja lyhyet kalsarit ja sukat, kaikki yhtaikaa riisuttu ja nurinpäin mytyssä, argh! Vaikka puhuisin asiasta kultaisilla kirjaimilla, tilanne vaan toistuu.

Huoneiden siivous! Joka päivä sanon, erilaisilla variaatioilla, että haluaisin nähdä eritoten poikain huoneen kuosissa. Aina se vaan on yhtä kaoottisessa tilassa. Siivoisin sen itse ja tulisi todella siistiä, mutta se ei vaan käy. Niinpä, minun on vain suljettava ovi. Kyllä sitä siivotaan, välillä, mutta se on nopeammin kamalassa kunnossa uudestaan, kuin mitä se siivous kestää. Siivoamiseen kun voi mennä hyvinkin pari viikkoa, mutta sotkemiseen viitisen minuuttia!Helpommalla voisi selvitä, kun olisi hiljaa ja tekisi itse tai olisi tekemättä ja välittämättä. Siihen tarvittaisiin kyllä lobotomia!

Pakkasherra nurkissa jo paukuttaa… Hei, ihan niin kuin ennen vanhaan, on oikea talvi. Ah, niin kaunista. Valkoista lunta koko kaupunki täynnä ja maisema on kuin jostain 1940-luvun postikortista! Kerrassaan upeeta ja kaikki jossain muualla, missä ei juuri ole lunta, ovat meille ihan kateellisia.
Ei ole pelkoa ilmaston lämpenemisestä, hurraa, tai siis minä en ainakaan pelkää.

Haaveilen… villapohjallisista! Kun menen kevyttä ravia töihin ja varpaita palelee, mietin, mistä saisi villapohjalliset, paljonko ne maksaa ja mahtuisiko ne minun kenkiini. Varpaat meinaan voisi tykätä. Silti kivasti narskuu.
Kun työmatkalla hyytävä viima ja pakkanen puri naamaani, haaveilin pääsystä työpaikan lämpimään, siis jos ylipäätään selviän sinne asti jäätymättä. Oli huikea tunne, kun pääsi sisälle lämpimään ja huomasi edelleen olevansa elossa.

Haaveilen siitä, miten olisi kivaa olla vielä se pieni lapsi, jota ei pakkanen haitannut. Voisi nauttia lumesta, laskea mäkeä. Nyt jos laskisi mäkeä, loukkaantumisprosentti olisi aika korkea.

Olen onnellinen siitä, että voin tulla omaan kotiin, lämpimään, lämmittää saunan ja nauttia siitä, kun ulkona on kylmä ja minulla niin lämmin!

Kyllä sitä voikin odottaa jo arkea! Niin, että kun aamulla herää, on edes aavistus siitä mikä päivä on. Nyt on niin päivät hakusessa, että ei tiedä, onko arki vai pyhä, aattopäivä vai arkipyhä?
Onneksi sentään koulut alkoivat. Helpotti kummasti, ainakin äitiä. Ei tosin paljoa, sillä loman aikana lapsilla repsahti ajankäyttö ihan retuperälle. Miten saada lapset ajoissa nukkumaan ja miten saada ne ajoissa aamulla ylös? En aio valaista yksityiskohtia, mutta melkoista mekkalaa se aiheuttaa.

Kuusonen vietiin ulos tai heitettiin, sanan varsinaisessa merkityksessä. Miten onkin ihanaa kun on aito kuusi, sen tuoksu ja sen koristelu ja onhan se niin kaunis, mutta sen poistaminen. Aina sama juttu. Tänä vuonna sattui taas erityisen kariseva yksilö. Näppärästi sivuleikkurilla napsin oksia pois, että mahtuisi paremmin parvekkeelle. Sitten hengittämättä hiljaa ja olin kuin Seppo Räty. Tosin ei lentänyt pitkälle. Juuri ja juuri sen viivan yli, ettei jäänyt alakerran pensasaitaan. Ne neulasethan olivat jääneet tuvan lattialle tai matolle. Matolta ne on nypittävä yksitellen, koska mikä lie sivuliike ujutti ne neulaset mattoon kiinni, kuin nuppineulat. Riittää puhdetta juhannukseen saakka.

Kinkku ei maita. On se kumma kuinka sitä koko syksy ootetaan vesi kielellä kiehuen ja nyt ei kelpaa kellee? Metukkaa kuulemma tekisi mieli… En osta ennen kun kinkku on syöty. Onneksi ei oo paljoa, tänään loppuu.
Arki on muuten parasta juhlaa!

Taas on se aika vuodesta, ku tarttis lupailla jotain ihan käsittämättömän hyvää ja hienoa, mitä olis taas tehtävä. Mie lupaan olla tekemättä lupauksia. Toisin ku väitetään, että lupaukset tehdään rikottaviksi, niin mie en voi sellasta allekirjoittaa. Lupaus on lupaus ja kun luvataan, niin seisotaan sen takana, vaikka mikä olisi!
Joo, ymmärrän toki, vaikka ei uskois, että leikkiähän se vaan on, se uudenvuoden lupausten tekeminen. Silti en haluu luvata kymmentä kaunista, ku se vois asettaa paineita. Niin, ja jos tarttis jotain luvata, niin mitä se vois olla?

Tupakointia ei voi lopettaa, ku ei polta. Viinan juontiakaan ei voi lopettaa, kun se on jo niin minimissä, että se on melkei sama, ku ei ottais ollenkaa. Laihduttaa tietysti vois kilon tai kaks, mut onko sellasessa ees haastetta? Itsestään vois huolehtii paremmin, käydä ulkona ja liikkua enemmän. Vaan ku siinä on sitten se, että jos menee moista lupaamaan, niin sit siitä tulee sellainen pakkopulla, ettei kiinnosta senkään vertaa.

Yksi sellainen asia on, minkä vois luvata tai jos ei luvata, niin ainakin yrittää. Toisten huomioon ottaminen, se, että on kiltti toiselle, eikä menetä malttiaan niin nopeasti. Kaunista, mutta vaikeata. Kun lapset alkaa kinastella ja tapella, ole siinä sitten kiltti, ystävällinen ja lempeä äiti, joka ei malttiaan menetä!

No, joka tapauksessa, Onnellista Uutta Vuotta, lupauksilla tai ilman!

Tapanina on käytävä ajelulla. Niinpä mekin lähdimme. Olikin varsin mukava talvinen sää ajeluun.
Autohallille meno oli jo eräänlainen suoritus, kun kahlasimme polvia myöten hangessa. Neiti 14v tuumasikin, että mitä jos joku olisi menossa töihin, jakkupuku päällä…

Autoa ei tarvinnut onneksi putsata, mutta sekin oli suoritus, että sen sai hallista. Oli otettava vauhtia, että pääsi luiskaa ylös ja sen lumivallin läpi. Tumps! Maan päällä. Seuraavaksi piti päästä tielle. Ei helppo juttu, sillä niin iso valli lunta oli tien reunassa, ettei siitä olisi päässyt läpi vaikka olisi ollut millanen vauhti alla. Oli käännettävä auto ja kierrettävä toisen pihan kautta.

Tielle päästyämme, olikin helppoa, vaikka lumi pöllysi, mutta aioin nauttia siitä, kun se liikkuminen oli sentään ihan jouhevaa. Tiedossa koko porukalla oli, mitä on edessä. Kaupungin läpi ajo oli kuin leikin tekoa, verrattuna siihen, kun meitä odotti viimeinen, auraamaton metsätaival.

Otin ratista lujan otteen, asettelin kielen keskelle suuta ja sitten mentiin. Kukaan ei viisastellut takapenkiltä, vaan autossa vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Keskityin pitämään vauhdin niin reippaana, että auto pysyi keskellä tietä. Tie piti arvailla aurauskeppien mukaan. Oli se kyntämistä, mutta perille päästiin. Välillä kyllä kerkesin kuvitella, kuinka löydämme itsemme pellolta ja kävelemme loppumatkan tuulessa ja tuiskussa.

Paluumatkan tein sitten yksin ja se olikin sitten jo hankirallia, kun sitä sai pannan lumen kunnolla pöllyämään.

Minä pidän joulusta, olen aina pitänyt. Lapsetkin tykkää, onneksi. On sitten mukavampaa hössöttää, paitsi ettei tartte hössöttää. Saa ihan kaikessa rauhassa laittaa, mitä laittaa ja miten vaan.

Lahjoja hommataan, tietysti. Kukaan ei usko joulupukkiin, mutta silti sille laaditaan listoja. Usein kuvien ja hintojen kanssa, jopa paikka on merkitty. Erittäin helppoa joulupukin apulaiselle. Menee vaan listan ohjeiden mukaan oikeaan kauppaan tarpeellisen rahamäärän kanssa. Helppoa se ei kuitenkaan ole ollut – sillä vaikka on ruikutettu lamasta, niin kaupassa se ei näy. Tai sitten niin, että kauppiailla ei ole ollut varaa tilata tavaraa. Siis useampi tavara, jota toivorikkaana menin vain noutamaan, olikin loppuun myyty! Onneksi listat ovat pitkiä.

Siivouksia on suoritettu. Tehtiin niin neiti 14v kanssa, että passitettiin pojat ulos uhkauksella, että jollei poistu, niin joutuu siivoamaan. Vain herra 12v lähti. Herra pian 10v jäi siivoamaan poikain huonetta, koska ei uskaltanut jättää sitä valvomatta. Jos me naiset olisimme sen vaikka siivonneet, niin olisi tullut niin siistiä, että olisi voinut olla jotain iäksi kateissa.

Autokin kävi suihkussa. Pitäähän sitä nyt limusiini saada joulukuntoon, sillä onhan se samaa perhettä. Käväsin sen suihkuttamassa ja sitten vein autohalliin kuivumaan. Sillä aikaa sain suoritettua jouluostokset ja hankittua joulukuusen!

Ruokaa, juu, sitä on tiedossa! Kinkku on tilattu, kaikesta kohusta huolimatta. Haluamme uskoa, että se meidän possu on elänyt hyvän ja antoisan elämän. Ainakin meille antaa paljon. Piparit ja tortut on leivottu ja en osallistunut muulla tavoin kuin ostamalla taikinat ja poistumalla paikalta. Perinteisiä jouluruokia meillä ei ole, koska en viitsi niillä lapsia kiusata. Meillä syödään lihapullia ja lohta, joilla kyllä nälkä lähtee.

Joululauluja on kuunneltu pitkän aikaa, herra pian 10v toimesta. Hän se pitää huolen, että kulkuset helisee ja joulupuu on rakennettu. Minä kuuntelisin Chris Rean Driving Home For Christmas…tralaa-laaa. Tosin meillä ei kaikki kuuntelisi kaiken aikaa joululauluja. Onneksi kuitenkin niin vähän aikaa vuodesta.

Leipomista ja kinkun tilaamista huomioon ottamatta kaikki muu tehtiin tänään, pyhäpäivän ratoksi. Ihanaa, kun tulee joulu! Nyt voidaan keskittyä sitä odottamaan!

Iloista Joulun Aikaa Kaikille!