Kulttuurikurkistuksia

Intialaiset tytöt innostuivat Suomen kansallissoittimesta kanteleesta.

Tianjin, Kiina 1994.
Konservatorion pihalla nuoret tytöt asettuvat riviin eteeni ja hokevat sanaa, jota en ole ymmärtävinäni. ”Kaunis”. Suorastaan nolottaa. Täällä ei ole ketään muuta vaaleahiuksista, ymmärrän kyllä. Kiinalainen ystäväni kertoi luulleensa pitkään, että kaikki tummatukkaiset suomalaiset ovat värjänneet hiuksensa. Opiskelijoiden keskuudessa on kiertänyt huhu: Sitä soitinta soittaa tyttö, jolla on kultainen tukka!

Pihkova, Venäjä, 1996.
Kymmenittäin siistejä pieniä poikia ja tyttöjä istuu suorissa penkkiriveissä, tytöillä rusetit päässä. Tunnelma on odottava. Kaivan soitinkotelostani kanteleen ja alan soittaa.
Olen epävirallisella vierailulla kanteleprojektiryhmän kanssa. Olen soittava projektisihteeri. Vastassa ei ole virkamiehiä, pitkiä puheita, pönötystä. Mahtavia kontakteja vain, rakentajia, soittajia ja opettajia. Pääsemme suoraan asiaan! Kaikki tietävät heti, kuka olen, kun alan soittaa. Ei tarvitse selittää ja tulkata. Muistavathan lapset hengittää!? Kuri on kova ja opettaja on ehdoton auktoriteetti.

Chennai, Intia, 1998.
Sadoittain tummahiuksisia lapsia istuu salissa koulupuvuissaan. Päät kääntyilevät, ilmassa on mukavaa kuhinaa. Esitykseni jälkeen saa esittää kysymyksiä. Mikä on Suomen kansalliseläin? Miksi Suomessa ei käytetä koulupukuja? Millainen on Suomen kansallislaulu? Matka autolle pihan poikki kestää kauan. Kaikki haluavat tervehtiä kaukaa pohjoisesta tullutta vierasta. Oppiminen on iloinen asia. Kouluun pääseminen ei ole itsestään selvyys; vaikka koulunkäynti on ilmaista, koulupuvut ja tarvikkeet maksavat.

Maasta, kulttuurista ja ihonväristä riippumatta lapset ovat melko samanlaisia ympäri maailmaa.
Musiikki on yksi yhdistävä kieli. Kellään ei ole ennakkokäsitystä soittimestani, on vain uteliaisuus — soitinta, vierasta ja hänen kotimaataan kohtaan.

Leikkausuhkien, irtisanomisien, kuntaliitosten ja rajujen säästötoimenpiteiden aikana haluan kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, jotka antavat uskoa kulttuurin voimaan ja merkityksellisyyteen.

Vuosi alkoi Turussa seminaarissa, jossa pohdittiin kansanmusiikin ja tanssin koulutuksien leikkausuhkia. Noin 50 osallistujan joukko oli yksimielinen siinä, että olisi järjetöntä ajaa alas koulutusta, johon on viimeisen 30 vuoden ajan satsattu, joka tuottaa tulosta ja työllistää. Samassa tilaisuudessa sain käsiini upouuden Kari Dahlblomin Keski-Suomen kantele -kirjan täynnä mielenkiintoista tietoa kansallissoittimemme historiasta ja olemuksesta. Pelkästään kirjan upeista kuvista tulee jo hyvälle mielelle! Ollakseen lähes 2000 vuotta vanha soitin kanteletta on tähän mennessä tutkittu hämmästyttävän vähän.

Seminaarin jälkeen kansanmusiikin ja tanssin ystävät osallistuivat vuosittaiselle Folklandia-risteilylle Silja Europalla. Talvisella laivamatkalla oli suuren festivaalin tunnelmaa. Esityksiä oli kaikilla lavoilla ja areenoilla, jameja ja harjoituksia hyteissä, käytävillä ja missä ikinä vaan pystyi soittamaan, tanssimaan ja laulamaan! Esiintyjinä olivat alan harrastajat sekä ammattilaiset ja kuulijoina vannoutuneita faneja, esiintyjien mukana tulleita joukkoja sekä hämmentyneitä ensikertalaisia. Suosituimpien bändien keikoilla meno oli hurmioitunutta: lavan edessä tanssittiin  ja hypittiin kuten rokkikeikoilla. Laivalla on joka vuosi noin 3000 matkustajaa, ja liput myydään joka vuosi loppuun jo myynnin alkupäivinä. Kuulemani mukaan myös henkilökunta taistelee saadakseen työvuoronsa juuri tuolle ajalle.

Jaalan kotiseutusäätiö teki kulttuuriteon hankkimalla konserttikanteleen. Yli 8000 euroa maksanut soitin on nyt 12-vuotiaan oppilaan käytössä. Haastattelin tyttöä musiikkiopistolla. Kasvot loistaen hän kertoi minulle, mitä seuraavaksi aikoo harjoitella. Muistin oman tilanteeni hänen ikäisenään. Sain silloin ensimmäisen kanteleeni. Se oli 27-kielinen soitin, jota olin odottanut omaksi kaksi vuotta. Hyvä soitin on tärkeä. Ei ole väliä, onko se oma vai lainasoitin, kunhan sen ominaisuudet ja sointi ovat sellaisia, jotka innostavat.

Jaalass’ on jalo elämä!

Mitä tulee mieleesi sanasta museo?
Lasivitriinit, pöly, vanhat tavarat? Narulla aidatut alueet? Ei saa koskea -kyltit?
Onneksi on toisinkin. Tukholman musiikkimuseossa saa nimittäin kokeilla soittimia. Museon kaikki oppaat ovat muusikkoja ja musiikinopettajia, joten asiantuntemusta ja vastauksia varmasti löytyy. Voisin viettää siellä päiväkausia!

Pariisin Louvre on edelleen maailman suosituin museo. Helsingin Sanomien mukaan klassikkoteoksia kävi ihastelemassa viime vuonna peräti 8,8 miljoonaa ihmistä. Asuin Pariisissa kahden kuukauden ajan vuonna 2006. Tein parhaani kulttuuritarjonnan hyödyntämisessä, vaikka samaan aikaan piti elää arkea ja työskennelläkin hiukan. Kävin katsomassa muun muassa kuuluisan Mona Lisan Louvressa, mutta erityisen kiinnostavia olivat pienemmät museot. Mieleen jäi vaikkapa viehättävä Picasso-museo Marais’n kaupunginosassa. Ranskan kielen tunneilla keskusteltiin Monet’n lummemaalauksista, ajankohtaisista elokuvista, taiteen tekemisestä ja muista mielenkiintoisista asioista.

Australialainen taidemaalariystäväni vieraili Suomessa juuri, kun Ateneumissa oli Luonnon lumo -näyttely. Esillä olivat maailmankuulut pohjoismaiset maalarit. Ystäväni huokaisi: ”Parempi kuin Louvre!” Hän halusi vierailla siellä toistamiseen myöhemmin. Ymmärsin yskän ja olin ylpeä taiteilijoidemme saavutuksista. Toisella puolen maailmaa näitä teoksia ihaillaan enimmäkseen kirjoista.

Vaikuttua voi tilasta, näytteillä olevista töistä tai jostakin erityisestä, kuten interaktiivisista mahdollisuuksista. Lapsena saaduilla hyvillä kokemuksilla on varmasti kauaskantoiset seuraukset. Ystäväni poika oli seitsenvuotias, kun hänen vanhempansa suunnittelivat pientä lomamatkaa. Huvipuisto olikin kyseisenä päivänä suljettu, mutta alkupettymyksestä toettuaan poika innostui: ”Voi, mennäänhän sitten edes johonkin museoon, jooko?”

Aiheesta lisää:

http://www.minnaraskinen.com/main.htm → uutiset → arkisto → Pariisin kirjeenvaihtaja

Kohublondi Johanna Tukiainen vieraili Kouvolassa esittelemässä taitojaan marraskuun lopussa. Kuva: Lehtikuva/Markku Ulander.

”Olen tehnyt kuvioni aika fiksusti. Ensin olin ammattitanssija kymmenen vuotta, siirryin julkisuuteen, ja julkisuuden kautta aloin tehdä biisejä ja laulaa. ”

(Vuoden julkkis Johanna Tukiainen, HS 31.12.2010)

Glamourblondi Johanna Tukiainen kävi Kouvolassa, ”esiintyi”, pilkkasi yleisöään ja paikkakuntaa, riehui, ja ”lauloi” hiukan. Minä en olisi pystynyt olemaan yleisössä. Miksi sellaista halutaan katsoa, ja siitä jopa maksetaan? Missä on esiintyjän moraali, missä yleisön moraali?

Näin kerran erään kuuluisan ex-mäkihyppääjän talk-showssa TV:ssä. 

Selkeästi humalainen ihminen alkoi siinä tilittää, kuinka häntä kiusataan. Vaihdoin nopeasti kanavaa. Olin järkyttynyt, että ihminen päästetään siinä kunnossa suoraan TV-lähetykseen. Iltalehtien lööpit puhuvat myös omaa kieltään. Sensaatioilla ja julkkisten naamakuvilla myydään, toki. Mutta missä on median moraali?

Ei humalaista ihmistä pitäisi päästää suoraan televisiolähetykseen nolaamaan itseään. Eikä keikalle käyttäytymään huonosti kyseenalaisessa kunnossa.

Minä arvostan lahjakkuutta ja sitä, että haluaa kehittää itseään. Minusta on hienoa seurata, kun ihminen tekee työnsä ilolla ja ammattitaidolla, oli hän sitten baarimestari, mäkihyppääjä, kyläkauppias, kalastaja, kokki tai muusikko. Pelkästään julkisuuden kautta myydään kasvoja, mutta harvemmin todellista osaamista.

Lady Gaga haluaa näytellä, mutta tahtoo ensin koekuvauksiin. Tämä on aiheuttanut kummastusta. Miksei hän ota työtä, jonka saisi ihan tuosta noin vaan? Tähti haluaa, ettei häntä otettaisi näyttelijäntöihin vain hänen kuuluisuutensa takia. ”Ettehän te edes ole nähneet minun näyttelevän!” hän oli sanonut.

Kunnioitettavaa.

Taas mennään itään, mutta junamatka on puolta lyhyempi kuin viimeksi. Izhevskin asemalla haitari soi ja laulu raikaa. TV-kamerat häikäisevät. Kahden junassa nukutun yön jälkeen tuskin kukaan on edustavimmillaan, mutta sitä ei ehdi miettiä.
Udmurtiassa vietetään Ugrijuhlaa.
Juhlan teema liittyy pihlajaan. On pihlajanmarjoista tehtyjä herkkuja: piirakoita, mehua, likööriä, makeisia, hilloja. Koristelussakin näkyy pihlajanmarjan heleä oranssi.

Vieraanvaraisuus on ylenpalttista: saunomista, syömistä, juomista, tanssimista, seuraleikkejä. Lähes joka paikassa kansallispukuihin pukeutuneet, usein vanhemmat naishenkilöt tarjoilevat herkkuja ja kaatavat laseihin vasemmassa kainalossaan olevasta pullosta eri vahvuisia juomia — tuskin koskaan alkoholittomia.
Juomasta ei saa kieltäytyä.
Mummot komentavat: ”Juo, juo, juo!” ja vahtivat, että lasi tyhjenee, jotta he saavat kaataa lisää.

Udmurtialaiset perinteet tuntuvat olevan suuressa arvossa, tai sitten se vain korostuu vierailulla. Päiväkodin yläkerrassa on museo, samoin koulussa, varsinaisten museoiden lisäksi. Päiväkotilapsetkin kertovat meille esineistä, joista monet ovat tuttuja suomalaisista museoista. Kirnuja, käsitöihin liittyvää välineistöä, rasioita, soittimiakin.

Pihlajuhlassa improvisoidaan ”Happening” — meikäläisittäin performanssi — pihlajan ympärillä. Nadia ja minä laulamme, minä soitan kannelta. Koulun pihalla on viileää, ja Nadia tarjoaakin minulle sormikkaita ennen esiintymistä. Minua naurattaa. Laulaja ei ymmärrä, ettei kannelta voi soittaa sormikkaat käsissä.
Markku ja Tuija improvisoivat paritanssia, ja Nadia ja minä kierrämme pihlajaa. Muut ovat isona rinkinä performanssimme ympärillä.
Lopuksi koululaiset sitovat nauhoja pihlajan oksiin.
Festivaali on upea, mutta ohjelma on tiivis. Emme näe kaikkien esityksiä, sillä katsomo on loppuunmyyty ja esiintyjäryhmät odottavat lavan takana.

Paluujunassa vietämme kaksi yötä nukkuen kuumaksi lämmitetyissä hyteissämme. Tai no, jotkut nukkuvat enemmän, toiset vähemmän: jameissa soitetaan ja lauletaan. Kuka muistaa Rosvo-Roopen sanat? Kapealla käytävällä tanssitaan.
Jammailuhytissä lämpötila niin korkea, että soittimeni vire on koko ajan koetuksella.
Moskovan asemalla on pidempi pysähdys. Sivukujalta löytyy kioski, josta saan kahdella eurolla ehkä parhaan kanakebabin ikinä.

Musiikin kruunasivat kauniit puvut ja soittimet. Kuva: Marja Kivilompolo

Etukäteen vähän jännitti. Ei Sounds of Eurasia -festivaalille matkustaminen, ei siellä esiintyminen, vaan se, miten kaikki perillä toimii. Sen verran oudon kuvan olin saanut tapahtuman vastuuhenkilöstä hänen kanssaan tammikuusta lähtien käymäni erikoisen sähköpostivaihdon vuoksi.
Herra V kirjoitti minulle englanniksi. Hyvällä mielikuvituksella yleensä arvasin, mitä hän tarkoitti. Kerran pyysin häntä kirjoittamaan minulle venäjäksi, selittäen kohteliaasti, että luulen jotain olennaista jäävän puuttumaan käännöksen vuoksi. Hän lähetti minulle saman englanninkielisen meilin uudelleen.
Ulan Udessa tapahtuva Sounds of Eurasia -festivaali järjestettiin kuudetta kertaa. Teemaksi oli sommiteltu kielisoittimet: eurooppalaiset ja aasialaiset sitrat sekä vasaradulcimerit. Osallistujia oli Koreasta, Kiinasta, Itävallasta, Filippiineiltä, Unkarista, Virosta, Venäjältä, ja tietenkin isäntien omat edustajat Venäjän Burjatiasta.
Aikataulu oli tiukka, ja herra V halusi pitää tiukkaa kuria kaikille. Ensimmäisellä aamiaisella muistutettiin, että kaikkien pitää olla paikalla. Samalla lueteltiin niiden muutamien nimet, jotka joukosta puuttuivat. Eräällä lounaalla korealainen professori siirrettiin kesken ruokailun ”väärästä” pöydästä professorien pöytään.
Huolimatta tällaisista kummallisuuksista luennot, konsertit ja työpajat antoivat paljon. Minussa kasvoi halu säveltää eestiläiselle kanteleelle ja korealaiselle gayagumille. Kielisoittimien lumo on lähtemätön! Korealaisten, burjaattien ja kiinalaisten konsertit olivat myös ilo silmälle kauniiden ja värikkäiden asujen vuoksi.
Ulan Udessa on maailman suurin Leninin pää. Aukiolla, pään takana olevassa isossa rakennuksessa, me ”delegaatioiden johtajat” kävimme tervehtimässä Burjatian kulttuuriministeriä. Viralliset käynnit suoritettiin myös Akatemian rehtorin luona ja Ulan Uden pormestarin toimistossa.
Lahjoja vietiin ja lahjoja saatiin. Painavia ja isoja kirjoja, yksi posliinilautanen isossa samettirasiassa. Me selvisimme niistä, mutta voi heitä jotka olivat lentäen matkassa, ja vielä hankalien ja tilaa vievien soittimien kanssa…

www.soundsofeurasia.baikal.net

Omskin asema.

Junan ikkunasta nähtyä.

Ohikiitävissä maisemissa vaalenevia lehtiä, puskaa, lehti- ja havupuita, peltoaukeamia, päiväkaupalla. Vasta Uralin jälkeen, satojen, ja taas satojen kilometrien päästä, maisema alkoi olla kumpuilevampaa, kunnes lähellä Baikal-järveä näimme vuoria. Pian sen jälkeen olimmekin jo määränpäässämme, Ulan Udessa ja Sounds of Eurasia -festivaalilla.

Kylien taloissa oli paljon harmaata, mutta myös kirkkaan vihreää ja sinistä, jotka tuntuvat olevan valtavärejä venäläisissä rakennuksissa. Takapihojen kasvimailla nostettiin perunaa, ja kaalit näyttivät jättiläismäisiltä.
Trans-Siperian reitillä vähitellen tajuntaan iski, miten pitkä (tai leveä) onkaan Venäjä. Kouvolasta Ulan Udeen matkustettiin viisi yötä. Tosin Tolstoin ja Siperian junan välissä vietimme päivän Moskovassa ihastellen Glinka-museon soitinkokoelmaa ja ihmetellen Kremliä.

Ravintolavaunun Galina oli rehevä emäntä, joka ylpeydellä huolehti omasta reviiristään. Keittoihin, erityisesti borsch-keittoon, voi tässä maassa aina luottaa! Galinan kokkimies painoi läppäriltä lisää volyymiä musiikkivideoihin aina ohikulkeissaan. Tekno pauhasi aina kun menimme ravintolavaunuun, myös aamiaisella.
Pysähdykset väliasemilla olivat korkeintaan puolen tunnin mittaisia. Jaloittelimme, joku tupakoi. Kioskeista tai myyjämummoilta saattoi ostaa evästä: savustettua kalaa, piirakoita, kioskituotteita. Junan hyttiemännällä oli myynnissä vettä ja suklaata. Vaunun nurkassa oli kuumavesisäiliö teetä varten. Monilla oli eväänä myös keittoja tai nuudeleita, joihin lisätään kuuma vesi.
Menojunassa hiusten pesu osoittautui haasteelliseksi toiminnoksi, mutta paluujunan ykkösluokan vaunussa on jopa suihku. Harjoittelin myös konserttiohjelmaani liikkuvassa junassa, eivätkä itänaapurimme raiteet ole maailman tasaisimmat.

Junassa oli aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella. Paluumatkalla kummassakin hyttinaapurissa oli amerikkalainen pariskunta, joiden kanssa saattoi keskustella maailman menosta. Vanhempi pariskunta näytti mielellään kuviaan Antarktikselta ja kotonaan Coloradossa takapihalla käyskentelevistä kauriista. He olivat seuraavaksi menossa Moskovasta laivaristeilyllä Kaspianmerelle asti. Toiset olivat matkalla kohti kotia asuttuaan Japanissa pari vuotta. Junalla ensin Kiinan, Mongolian ja Venäjän läpi, sitten Pietarista Helsinkiin ja sieltä lentäen kotiin.

Junan henkilökuntaan kuuluvat Natasha ja Vladimir pitivät meistä hyvää huolta. He paimensivat matkalaiset takaisin junaan väliasemien laitureilta ja pitivät vaunun puhtaana. Moskovaan saavuttuamme opettelin fraasikirjasta venäjäksi ”kaikkea hyvää teille, ja paljon kiitoksia”.
Keskustelimme lopulta yllättävän paljon, vaikka emme oikeasti osanneet venäjää. Matkakaveri tahtoi myös flunssasta toivuttuaan kuutosvaunun suihkuun. Siellä tuli virkailijalta lyhyt vastaus.
— Dusch? Njet. Jos tulen myöhemmin? Njet.
Arvailimme, että suihkuvesi oli jo matkan tässä vaiheessa loppunut säiliöstä.

Hitaasti matkustamisessa on puolensa: joskus on terveellistä olla netin ja puhelimen tavoittamattomissa, eikä kuuden tunnin aikaerokaan tunnu pahalta, kun siihen sopeutuu vähitellen.

www.soundsofeurasia.baikal.net

Mitkä ovat legendaarisimmat makuelämykset, jotka muistat koko elämäsi? 
Tai ihana, nostalginen tuoksu? Taide-elämys?

Loppuvuodesta 2008 kävelin Australian Hobartin Elisabeth-kadulla ja huomasin kyltin, jossa luki: Chado – The Way Of Tea. Astuin sisään.
Pitkänhuiskea australialainen mies soitti shakuhachi-huilua keitaassa keskellä kaupunkia. Paikka oli pieni, mutta viihtyisä. Listassa oli kymmeniä teelaatuja, ryhmiteltynä alkuperän ja värin (musta, vihreä, yrttitee) mukaan. Teevalinnastaan riippuen eteensä sai keraamisen, lasisen tai valurautaisen pienen teepannun ja kupin. Termoskannussa oli oikeanlämpöistä santsivettä.
Kävin Chadossa usein mieluiten yksin, matkapäiväkirjan kanssa. Istuin katutasossa ison ikkunan luona, seurailin kadun liikennettä ja ohikulkijoita. Kyseinen huone oli niin pieni, ettei voinut olla kuulematta muiden asiakkaiden keskusteluja, mutta se ei häirinnyt. 
Olin löytänyt teetaivaan.

Naapurin puuliiterin takaa, pienen metsikön läpi meni polku mummolaan. 
Liiterin kohdalla tuoksui puu: sahanpurut tai juuri pilkottu ja suojaan pinottu polttopuu. Ojanpientareelta sai syödä mansikoita, ja ruoho oli juuri niin vihreää kuin Markku Pölösen Kivenpyörittäjän kylässä.
Intian-matkoilta muistan vieläkin delhiläisen hotellin ravintolassa nauttimani ruoan, lammasta korianterikastikkeessa, lisukkeina riisiä ja naan-leipää. Liha oli mahdollisimman mureaa ja kastike sopivan paksua, mausteista ja yrttistä, tummanvihreää. Seuraavana iltana en malttanutkaan kokeilla mitään muuta, vaan nautin uudelleen samanlaisen annoksen.

Ranskalaisen Céleste Bousier-Mougenotin installaatiossa elävät pikkulinnut lentelevät vapaasti näyttelytilassa. Välillä ne laskeutuvat sähkökitaroiden kielille. Kuulemme sattumanvaraisia sointuja, klustereita, yksittäisiä ääniä, viserrystä, siipien havinaa. 
Välillä linnut kylpevät kitarakotelon puolikkaasta tehdyssä vesiastiassa. Australiassa näkemäni paikalliset peipposet olivat hiukan eri näköisiä kuin tässä, mutta teos on sama:

http://www.youtube.com/watch?v=8ZQ4VmicDeM

Portaiden keskellä on tavarahissi.

Kuusihenkinen ryhmämme saapui kolmeen eri aikaan Ruotsista ja Suomesta Kööpenhaminan kautta Torshavniin, Färsaarille. Sää oli sumuinen ja sadetta tuli aika ajoin, mutta alkupäivien jälkeen sää kirkastui. Se on hieno asia, sillä sumusäällä näkyvyys on todella rajallista!

Ruotsalais-suomalainen Nordic Wedding Music -projektimme soitti kolme konserttia eri puolilla Färsaaria. Ensimmäinen konsertti oli Pohjolan talolla, kahvila-aulassa. Pitkän iltapäivän aikana esiintyi useita solisteja ja ryhmiä Pohjoismaista sekä muun muassa Irlannista.

Olin erityisen innoissani siitä, että irlantilaisen musiikin yksi suurista nimistä, Andy Irvine esiintyi samalla festivaalilla laulaen ja soittaen huuliharppua ja buzukia.

Seuraavana päivänä siirryimme koko muusikkoporukalla tilausveneellä Mykinesin saarelle, joka on ehkä Färsaarten upein paikka. Aurinko paistoi, joten maisemat olivat parhaimmillaan! Vihreää nurmea, lampaita, hanhia, lehmiä, lokkeja ja lunneja. Patikoimme heti tultuamme kohti niemenkärjessä olevaa majakkaa, ja huipulla istuimme kuvaamaan noita upeita, ihmeellisiä, arktisia lintuja, joita oli saarella sadoittain.

Tämän parituntisen reippailun jälkeen valmistauduimme iltakonserttiin pienessä kirkossa. Muusikot soittivat muusikoille — kovin paljon ei ulkopuolisia ollut, eikä heitä olisi edes paljon paikalle mahtunut.
Seuraavana päivänä vaelsimme toiselle puolelle saarta, hiukan pidemmän matkan. Illalla kylän pienessä majatalo-kahvila-ravintolassa oli tietysti jamit. Sieltä soittimet ja muut matkatavarat kuljetettiin mönkijän kärryllä ja kantaen takaisin satamaan, josta laiva tuli meitä hakemaan. Painavimmat ja suurimmat tavarat menivät alas nerokkaalla hissillä.

Kolmannelle keikalle ajoimme pelkästään NWM-ryhmällä, vuokra-autolla. Tilaisuus oli ohjelmallinen illallinen Gjögvin kylässä. Soitimme ruokailun lomassa kaksi settiä ja lopuksi kaikki (paitsi kantelisti, joka poti kipeää nilkkaa) osallistuivat perinteiseen ketjutanssiin, joka tanssitaan pitkien färsaarelaisten balladien säestyksellä.

Kaikki kolme esiintymistämme olivat hyvin erilaisissa puitteissa. Joka keikka meni paremmin kuin edellinen, rutiinin lisääntyessä. Silti Färsaarten viikko oli niin kokonaisvaltainen ja tapahtumarikas matka, että soittaminen tuntui olevan vain pieni osa kokonaisuutta — ajamista, lentämistä, muuta matkustamista, roudaamista, patikoimista, syömistä, luonnon ihastelua, ihmisten tapaamista, roudaamista…

Onneksi Torshavnin bed & breakfast -majoituksessamme saimme rauhassa levähtää. Toisen majapaikan emäntä oli leiponut vieraille joka aamu tuoreet sämpylät ja tarjoillut muitakin herkkuja. Me muut ostimme aamupalatarpeet lähellä olevasta kaupasta.

Färsaarten kieli on todella hämmentävää. Sitä kuulin kuitenkin suhteellisen vähän — olihan minulla oma viikon kielikylpyni matkustaessani viiden ruotsalaisen seurassa!

Muusikkona matkaileminen on suunnilleen parasta. Ei helpointa, mutta palkitsevaa.

Seitsenvuotias Karthik on saanut tätä tilaisuutta varten uudet vaatteet. Hänen silmänsä loistavat. Tämä on HÄNEN juhlansa, HÄNEN iltansa, HÄNEN kummitätinsä! Kynttilöiden sytytys, lasten tanssiesitys, lauluesitys, kakun leikkaus yhdessä Karthikin kanssa.

Istun kunniavieraana käsinojallisessa muovituolissa. Lapset muodostavat jonon, ja jokainen saa vuorollaan esittää kysymyksen mikrofoniin. Kerron millaista on talvella, kun on lunta, ja mitä lapset silloin leikkivät.

Joskus tuntuu, että köyhissä ja vaikeissa oloissa elävät osaavat arvostaa tärkeitä asioita. Turhista ei valiteta!

Olen ollut Plan-kummi jo yli kymmenen vuotta.

Plan-kummina avustan järjestöä tietynsuuruisella rahasummalla kerran kuussa. Avustukseni kohteella on kasvot, ja saan säännöllisesti lähetettävistä raporteista lukea, mitä kummilapseni kotikylään, perheelle ja lapselle itselleen kuuluu. Oli upeaa vierailla Intian Chennaissa ja nähdä, millaisia projekteja siellä tehdään. En siis pelkästään vieraillut kummilastani tapaamassa, vaan minulle esiteltiin myös vedenpuhdistamo, peruskoulu, ammattikoulu ja kurssi, jossa autettiin naisia itsenäistymään ja heille opetettiin yrittäjyyttä. Tämä oli erityisen merkityksellistä heille, jotka olivat hulttiomiesten armoilla kotioloissa. Kurssin jälkeen he saattoivat vaikka perustaa oman kukkakioskin ja ansaita omaa rahaa.

Naisten tai tyttöjen asema ei ole hääppöinen Intiassa. Siksi alun perin halusinkin kummilapseksi tytön. Toinen kummilapseni on tyttö Nepalissa. Äskettäin saamani raportin mukana tuli kuva, jossa 12-vuotias katsoo vakavana kameraan. Järjestön sivulta saat tietoa, miten voit ryhtyä kummiksi. Se ei vaadi paljoa, mutta antaa enemmän.

www.plan.fi