Kanadassa on nautittu pari viikkoa putkeen 30 asteen hellepäivistä – suomalaisittain superhelteestä. Leafs-paidat ovat käyneet kaduilla vähiin, eikä lehdissäkään uutisoida kuin silloin tällöin kesän siirtokuvioista.
Lienee siis aika panna kiekkoblogille piste ja tehdä yhteenveto kuluneesta puolesta vuodesta.
Otin tammikuussa tavoitteekseni hypätä Toronton kiekkomaailmaan samalla intensiteetillä, jolla seurasin NHL:ää Suomessa vajaat 20 vuotta sitten.
Epäilin aluksi, löydänkö aitoa intoa. Olihan NHL-seurantani ollut vuosikausia satunnaista tilastojen katselua. Kaukana ajasta, jolloin kuukausirahat menivät kiekkokortteihin ja isoveljen painama Mark Recchi -paita oli päällä puolet joululomasta.
Pelko oli kuitenkin turha. Jo pelkkä Kanadaan saapuminen tuntui pykälän verran mystisemmältä kuin tyypillinen kaupunkiloma Euroopassa.
Kiekkohuuma alkoi nousta viimeistään siinä vaiheessa, kun katsoin lumisateisena tammikuun iltana ensimmäistä kertaa Hockey Night in Canada -viikkomakasiinia: juuri ostamani kausiopas kimalteli pöydällä, Molson Canadian -tölkit tyhjenivät kiivasta tahtia ja Don Cherry paasasi ruudulla naama punaisena.
Lapsuuden nostalgiset muistot ja tieto blogiprojektin aloittamisesta auttoivat taatusti innostuksen löytymisessä. Kiinnostus säilyi yksinkertaisesta syystä: jääkiekkoa pelataan Kanadassa aivan järjettömän paljon.
Tavalliset kaapelikanavat näyttävät NHL-lätkää lähes joka päivä, minkä lisäksi tarjolla on myös OHL:ää ja AHL:ää.
Lisäksi jääkiekko on nivoutunut Kanadassa ympäröivään kulttuuriin vielä voimakkaammin kuin etukäteen kuvittelin.
Lätkää ei talvisin pääse pakoon käytännössä minnekään. Osasin toki odottaa, että tuotteita markkinoidaan jääkiekolla (katso esimerkiksi tämä patriotismin pöhöttämä olutmainos) ja sanomalehdet kirjoittavat paljon lajista.
En kuitenkaan uskonut jääkiekkoviitteitä vilisevän myös poliitikkojen puheissa, joka toisen kioskimyyjän vaatetuksessa tai etenkään Toronton kulttuuripiireissä.
Toronton sinfoniaorkesterihan esitti keväällä The Hockey Sweater -lastenkirjaan perustuvan konsertin, ja Theo Fleuryn elämään perustuva Playing with Fire oli yksi Toronton Hot Docs -elokuvafestivaalien vetonauloista.
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että pienikin kiekkoinnostus roihahti Kanadassa nopeasti ilmiliekkeihin.
Asun Torontossa lokakuun alkuun asti, joten kirjoitan mahdollisesti vielä pari satunnaista postausta Leafsin harjoituspeleistä tai muista kiinnostavista aiheista.
Menen elokuussa Lake Placidiin junioreiden kansainväliseen turnaukseen. Ehkä sieltä irtoaa jotain.
Viikottaista blogitusta en kuitenkaan lupaa näillä näkymin jatkaa, vaikka taatusti kiekkomaailman käänteitä seuraankin.
Kiitoksia siis kaikille lukijoille! Ja oikein mukavaa kesää Suomeen!
