Kevyttä jodlausta

Lattialla pyörii pieni harmahtava pallero, ehkä kivi. Sormien välissä se on pehmeä, rusinamainen, sillä pallero antaa periksi, mutta on nahkea, eikä hajoa. Avaan ulko-oven heittääkseni sen ulos, kun kirkas auringonvalo paljastaa, että seittiseinämän sisällä on selvästikin hämähäkki.

Yleensä hämähäkit ovat pirteimmillään ja liikkuvimmillaan elo-syyskuussa. Tänä vuonna syksy laahustaa jäljessä ja hämähäkki-invaasiokin on vasta nyt päässyt vauhtiin. Lehdet alkavat kuitenkin pikkuhiljaa punertaa ja viikonloput ovat yhtä syysjuhlaa.

Zürichistä pohjoiseen, Weinländer Herbstfest vetää väkeä tuhansittain. Aurinko paistaa lähes pistävästi sumuisen aamun jälkeen, kun autoja alkaa kerääntyä pelloille väliaikaisille parkkipaikoille. Viininviljelysten kupeesta löytyy kylä, Unterstammheim, joka on koristautunut kukkasiin ja kuripitsoihin. Alueen viininviljelijöiden pystyttämissä kioskeissa tarjoillaan lähiviiniä ja palan painikkeeksi on valikoima vakioruokia sekä sesonkiherkkuja: Hörnli mit Gehaktem + Öpfelmus eli pastaa sveitsiläisittäin, makarooneja ja jauhelihaa parmesaanijuuston sekä omenasoseen kera, kurpitsakeittoa, Bölletünne eli sipulipiirakkaa, fonduetä, lihavartaita, syysleipää, aargaulaista porkkanakakkua ja päärynöillä täytettyä kääretorttua.

Unterstammheimin kylän raittia

Truttikerin viiniä

Terassikuppila ja kukitettu lähde

Omenoita omenassa

Niin sitä käy, kun luulee olevansa lomalla. Tulee tehtyä niitä samoja kuin kotona, ruokaa ja tiskejä, liikuntaa ja unta. Aivot turtuvat vähitellen, eivätkä kaipaa edes uutisia. Hyvin pystyy istumaan paikallaan mitään tekemättä, tuntikausia. Ja sitten yhtäkkiä, ilman varoitusta, edessä onkin virallinen tapahtuma. Audienssi presidentin luona.

Paniikinomaisesti kelaan mielessäni, mitä haluaisin kysyä Costa Rican ensimmäiseltä naispresidentiltä. Yritän muistaa lähiaikojen isoja teemoja, yhtään ei tule mieleen niin hyvin, että kykenisin muotoilemaan asiasta jotain järkevää. Äkäilen, eihän tässä olla ensi kertaa valtion päämiehen tai siis –naisen pakeilla. Tosin ensimmäistä kertaa ilman työroolia, ihan vain rouva presidentin kaverin puolisona. Siis turistina. Ja turistina olen huolestunut räjähdysmäisesti lisääntyneestä rikollisuudesta, väkivaltaisuudesta, päivittäisistä ryöstömurhista. Tulihan se sieltä.

Kymmenen minuutin pikavisiitti Laura Chinchillan toimistossa kulki protokollan mukaan, ensin poskisuudelmat, tytär ojentaa orkidean ja kameralle poseeraus. Ja sen jälkeen pääsimme istumaan presidentin sohvalle. Protokollassa pitäydyttiin tiukasti, sillä siitä vastaa äärimmäisen tarkka perfektionisti, puolison veli, joka seisoi muutaman metrin päässä luultavasti jännittäen. Lanko tietää, ettei meillä moisesta paljon piitata ja käytöstavoissakin on parantamisen varaa.

Presidentin puheille päädyttiin siksi, että Laura on sattumoisin puolison koulukaveri vuosien takaa. Lanko esitteli presidentin virkarakennusta, kurkistimme ruokailusaliin, hallituksen kokoushuoneeseen ja takana olevaan puutarhaan. Sen nurkasta löytyi tupakalta toinen saman luokan tyttöjä, lehdistövastaava. Tunnelmakin oli kuin koulun pihalta, sillä tupakointi on alueella kielletty. Puoliso meni ja kieli presidentille.

Kahdenvälisissä keskusteluissa kartoitettiin lähinnä nykyelämän pääpiirteitä. Siihen ei kolmannen viralliset kysymykset mahtuneet tai olisi edes istuneet. Joten vain nyökkäilin ja myöntelin. Puheeksi tuli, että tällä hetkellä perheemme kolmessa kotimaassa on naispresidentti. Niin Suomessa, Costa Ricassa kuin Sveitsissäkin. Tarja Halosta Chinchilla kehui merkittäväksi persoonaksi.

Neljännen läsnäolijan kysymys saatiin kuitenkin lähtiessä esitettyä: tytärtä kiinnosti, oliko Laura Chichilla jo pienestä tytöstä lähtien halunnut presidentiksi. Kuulemma ei. Uravaihtoehto tuli esille vasta kolmisen vuotta sitten.

Edellisellä Zürich-Pariisi-Zürich -autoreissulla, yli vuosikymmen sitten, käännyimme maantielle, jonka piti johdattaa meidät perille tai ainakin sinne päin. Sen sijaan huomasimme olevamme matkalla täysin vastakkaiseen suuntaan, kohti Sveitsin Baselia ja vielä moottoritiellä. Tietullin maksupisteessä saimme vain osanottavia katseita ja tiedon monen kymmenen kilometrin lisälenkistä.

Vuosien morkkiksen jälkeen olimme jälleen autossa. Tytär sanoi olevansa matkalla Disneylandiin, minä Ranskaan ja mies Champs Elysees:lle. Liikennettä oli vähän, varsinkin Sveitsin lomastandardiin verrattuna. Tessiiniin ajavat juuttuvat kilometrejä ennen Gotthardin tunnelia jonoihin ja tiet ovat muutenkin ruuhkaisia heti kun on viikonloppu ja pari ylimääräistä vapaata. Vasta muutamia kymmeniä kilometrejä ennen Pariisia voi sanoa, että liikenne oli edes vilkasta.

Pääkaupungin ulkopuolella sijaitseva Disneyland ei ole autoilijalle ongelma; parkkipaikkojakin on silmänkantamattomiin. Pariisin keskustan monikaistainen sisääntuloväylä sen sijaan oli tukkoinen. Oli tavallinen arkiaamu, mutta matkalle osui onnettomuuspaikka, jonka kiersimme GPS:n ohjein. Sen jälkeen pääsimme eteenpäin hitaasti, mutta soljuvasti. Ja juuri se oli niin kummallista.

Sveitsiläiset haluavat myös liikenteessä sujuvuutta ja vauhtia. Ja tööttäykset ovat siksi herkässä. Hidas kaasujalka tai muu reagointi saa takana olevat välittömästi vilkuilemaan ärtyisästi sekä kannustamaan nopeampaan toimintaan. Risteyksiin tullaan kovaa ja jarrutukset ovat äkkinäisiä. Ja vetoketjusysteemi on pyhä. Ranskalaiset tuntuvat olevan tietoisia autojen määrästä ja pehmeästi ujuttautuen ne liikkuivat kaistalta toiselle kuin jatkuva aaltoliike, ilman ylimääräisiä jarrutuksia tai tööttäilyjä. Kaistojen välissä kulkee moottoripyörien jatkuva vana, monilla hätävalot päällä. Ja syrjään viittaillen, jotta autoilijat  tajuaisivat jättää tarpeeksi tilaa.

Miehen posket alkoivat punottaa innosta, kun Champs Elysees:llä näkyi Riemukaari. Se toimii ikäänkuin liikenneympyränä, jota kiertää autojen virta, missä järjestyksellä ja logiikalla ei näyttänyt olevan mitään sijaa. Kaistoja ei ole merkitty, joten kukin menee sieltä mistä parhaakseen näkee. – Megaa! hihkui puoliso. Ja minä kaipasin jalkakäytävää jalkojeni alle. Mieluiten katukahvilaa.