Matka Kotkasta Zürichiin on pidempi kuin koskaan. Milloinkaan ei vuodenajan ero ole ollut yhtä merkittävä. Kuorin toppatakin, pipon, tuplahanskojen, monien puserokerrosten alta itseni kevääseen. Ei kuraa, ei loskaa, ei kylmää valoa. Kevätkukkia, lämmin paiste ja kahvit seinän vierustalla.
Seuraavina päivinä kevät keikkuu takaperin jälleen kohti talvea, kaivan villakäsineet taskusta. En ole ihan vielä irti matkasta, istun huimaavan nopeasti virtaavan joen varrella olevalle puiselle penkille, suljen silmäni ja näen pakkaslumen lentävän viimassa pyörteinä. Kun jälleen avaan silmäni, näen vain omia hiuksiani, joita tuuli pyörittää, eikä se ole lämmin föhn. On mentävä sisälle kahvilaan.
Olin ottanut mukaani Joel Haahtelan kirjan Katoamispiste. Haahtelan romaanissa sekoittuu fakta ja fiktio; se on tutkimusmatka kotkalaisen kirjailijan Raija Siekkisen maisemiin.
Tilaan kahvin, kuten taatusti kymmeniä kertoja aiemmin. Vasta maksaessani huomaan pienellä soikealla metallitarjottimella aivan jotain muuta. Olin kai vain mutisten tokaissut ”Schale”, zürichläisittäin maitokahvi, ja unohtanut kohteliaisuudet,”ich hätte gern” ja ”bitte”. Ihmekö tuo, jos pyyntö tulkittiin väärin. Pyytelin mielessäni anteeksi, yritän asentaa kielikanavan keskieurooppalaiselle taajuudelle.
Maistelen ”Chaita” kiinnostuneena. Vaahdotettua maitoa, vahvaa teetä, mausteita, päällä kanelia tai ehkä kaakaota, en osaa sanoa. Ehkä väärinymmärrystä tuki se, että näytin kylmissäni tarvitsevani teetä. Tai ehkä minunlaiseni ihmiset juovat tähän aikaan iltapäivästä pikemminkin teetä.
Kirja on kummallisen runollinen ja kaunis huolimatta sen yhteyskohdista todellisuuteen. Tai ehkä juuri siksi. Se on täydellinen kirja tässä kahvilassa luettavaksi. Katselen toisesta terassimaisesta kerroksesta alas, kaikki muutkin lukevat. Yksi päiväkirjaa, toinen lehteä, kolmas ja neljäs kirjaa, muutamat kirjoittelevat jotain läppäri sylissä. Vaimea jazzahtava musiikki ja astioiden kilinä, kahvin tuoksu, saattavat lämpimään horrokseen. On hyvä olla sisällä.
Luen kirjaa eteenpäin, päähenkilö matkustaa Kotkaan Siekkisen asuinsijoille ja etsimään jälkiä kadonneesta miehestä. Hän käy Mariankadulla, Metsolassa, hotelleissa. Näen tutut paikat. Olen siellä.
Haahtela kirjoittaa itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin olleen Siekkiselle tärkeä kirjailija. Siekkinen oli nimennyt kissansakin kirjailija Max Frischin, Bachmannin aviomiehen mukaan. Hätkähdän, Max Frisch oli sveitsiläinen kirjailija. Ympyrä on sulkeutunut, olen taas Zürichissä. Kävelen joen vartta takaisin. Eikä se ole Kymijoki, vaan Limmat.
Tags: Joel Haahtela, Kotka, Raija Siekkinen, siirtyminen
