Kevyttä jodlausta

Syljeskelin vesimelonin siemeniä pari viikkoa Keski-Amerikassa. Perheen ja langon kera ylitimme kuoleman vuoren, Cerro de la muerte. – Hei, ei tullutkaan kuolemaa, hämmästeli tytär, kun Tyynimeri alkoi siintää.

Etelässä näimme tukaaneja ja valaan pyrstön muotoisella rannalla hiekka tuntui talven jälkeen hyvältä jalkapohjissa.

Cabo Blancon paikkeilla emoapina vei ihmisen kämmenen kokoista pikkuapinaa selässään.

Sieltä eteenpäin kartta ei enää kertonut totuutta. Ylitimme autolla, joka luuli olevansa myös vene, kolme lirua ja neljä isompaa jokea. Viimeisen virran poikki purjehdimme pilkkopimeässä. Auton valoissa hyppi hopeisia kaloja.

Guanacastessa iguaani luuli miehen sormea vesimeloniksi ja iski kiinni. Tuloksena haava, verta ja iguaanin karkotus terassilta.

Nousen Kesslerstrassea ylös kohti aamuista pulahdusta klooriveteen. Heti ei löydy oikea rytmi, askeleet ovat liian pitkiä ja hengitys alkaa olla yhtä puuskuttamista. Haluan kuitenkin kuulla peipposten kuoron, jota säestää vieressä rakennustyömaalla ahkeroiva kauhakuormaaja ja löysään vauhtia. Katu on 20 asteen kulmassa, sen tiedän, koska olen kulkenut sitä pitkin eestaas monesti aiemminkin. Ylhäältä alas järveä kohti ajavia autoilijoita varoitetaan kolmiokyltillä, mutta alhaalta ylöspäin tuleville ei ole minkäänlaista merkkiä. Ehkä se riittää, että nostaa katseen ja toteaa: juu, kylläpä siinä onkin jyrkkä mäki.

Katse on syytä pitää samassa linjassa kuin askel kulkee, sillä sivulle vilkaisu aiheuttaa horjuntaa. Tiedän ohittaneeni vanhan oranssin maalaistyyppisen talon ja seuraavaksi on vuorossa valkoinen villa, jonka pihassa on kauniilla säällä paljon porukkaa, monia sukupolvia, syömässä, leikkimässä, kuoputtamassa maata, nauttimassa. Nyt piha on varjossa. – Ich wünsche Ihnen einen schönen Tag, toivotan Teille hyvää päivänjatkoa, kuului havupuun takaa. Lodentakkinen vanha mies seisoi oven edessä portaalla valkoinen kahvimuki käsissään. Toivotus kajahtaa kuin komento. Sveitsinsaksan aksentilla, mutta kirjasaksaksi. – Kiitos, sitä samaa, huikkaan ja palautan katseen takaisin mäkeen; sekoan hetkeksi askellusrytmissäni. Miksi ihmeessä kirjasaksaksi? Koska olin askelineni niin kaukana sveitsiläisten alppikaurismaisesta keveydestä kaltevilla tasoilla? Koska en ohikävelijänä itse tajunnut tervehtiä Lodentakkia ja paljastin siten ulkomaalaisuuteni? Tai ehkä huikkaus olikin pohjoismaisen myrtyneelle olemukselleni kannustukseksi. Positiivista asennetta ja vuorten yli, kohti määränpäätä!

Sveitsinoviisina yli vuosikymmen sitten rekisteröin paikallisiin käyttäytymisnormeihin kolmen poskisuudelman tervehdykset. Pientä epävarmuutta ja niskajäykkyyttä sosiaalisissa tilanteissa aiheutti se, että perheemme kolmannessa kotimaassa Costa Ricassa käytetään vain yhtä poskisuudelmaa. Kriittisellä hetkellä en muistanut enää mones on menossa ja missä maassa oltiinkaan.

Suomalaisten keskuudessa Zürichissä tulee yhä epävarmaa notkahtelua eestaas, kun molemmat osapuolet miettivät, tervehditäänkö suomalaisittain ”moin” voimalla, kätelläänkö vai ollaanko jo sveitsiläistyneitä. Toimivaksi vaihtoehdoksi on noussut kotkalainen leuasta lähtevä nyökkäys. Näin toinen osapuoli saa rauhan keskittyä omaan tervehdystyyliinsä ja suorittaa sen loppuun asti ilman sekaannuksia.

Sveitsin ranskankielisellä alueella kolme poskisuudelmaa on ollut vakiintunut käytäntö; italiankielisen Tessiinin tavoista on yhä epäselvyyttä. Alppien eteläpuolisten ystäviemme kanssa iskemme säännöllisesti nenät yhteen. Sekä suunta että määrä on hakusessa. Selvyyden vuoksi ehdotin, että noudattaisimme zürichläistä tapaa. Ja nyt luin lehdestä, että mainostamani perinne on kantautunut tänne vasta samoihin aikoihin kuin me.

Alunperin siis kahden poskisuudelman Zürichissä epäillään, että kultarannikon jetset-väki lisäsi sarjaan kolmannen glamourin ja hienostuneisuuden merkiksi party-tunnelmissaan. Ja kuten monesti käy, ajan mittaan muoti-ilmiö arkipäiväistyy ja laskutuu tavallisen kansan joukkoon. Kolmesta poskisuudelmasta on tullut koko kantonin käyttäytymiskoodiksi.

¨

Paradeplatzin joulukuusi Zürichin keskustassa ei tiennyt mikä ryöpytys sitä odotti tunnin sisällä. Talvimyrsky Joachim tuli ja ravisti puista oksat ja puhalsi kaiken irtoavan kauas pois. Joulutorin kioskit pistivät luukut kiinni. Sateenvarjo viikkautui ensin nurinpäin ja sitten vielä kerran laskoksille. Ja hopeisesta korvakorusta on enää muisto.

Joulukuinen aamu alkaa linnunlaululla. Terhakasti kaikenlaiset sirkut vaikuttavat olevan pesäntekopuuhissa. Kevättä on ilmassa ennenkuin talvi on edes alkanut. Valaistus on kummallinen, aurinko nousee jostain kaukaa, pilvipeite on lila, mutta Zürichin keskustan kohdalla on valoläikkä. Kaupungin uusin lasinen tornitalo kimmeltää vihreänä. Ja kun kävelen vähän pitemmälle, alkaa ruohokentän toisella puolen, Zürichbergin metsien yllä häämöttää sateenkaari. Valtaisa, leveämpi kuin koskaan olen nähnyt. Napsin kuvia ja huomaan ympärilleni kertyvän muitakin. Ohittamani sairaalan ikkunat avautuvat, sieltäkin otetaan kännyköillä kuvia. Sateenkaaren toinen pää on juuri kaupungin kotivuoren Üetlibergin päällä.

Zürichin yliopiston puurakenteisen auditorion penkit on rakennettu ilmeisesti nälkäkurkimaisia opiskelijoita ajatellen. Pöydän ja istuimen väliin mahtuu kapeahkolla ruumiinrakenteella juuri ja juuri. Ainut mahdollinen asento on polvet 90-asteen kulmassa ja selkä tikkasuorana. Täällä ei löhöillä.

Salissa oli lauantaina nelisenkymmentä muumilogia, jokaisella oma lähestymistapansa asiaan. Kirjallisuustieteen opinnot takataskussa ja muumikirjat hyllyssä ajattelin olevani kerrankin oikeassa paikassa. Silti ohjelman reunuksiin tuli piirrettyä aika monta hattivattia värisemään.

Kävin kuuntelemassa, josko joku sanoisi jotain uutta. En edes yritä väittää ymmärtäneeni kaikkea, sillä akateeminen jargoni muuttuu korvissa plääplääplääksi välittömästi, jos lauseissa ei ole jatkuvasti pieniä herättäviä ärsykkeitä. Hankala aksentti, nopea vauhti ja teoreettinen käsittely luo ihanteelliset olosuhteet hattivattien piirtelylle. Ikäänkuin akateeminen ukkonen. Kiinnostuneena tutkin hetken aikaa myös jonkun aiemman opiskelijan pöytään piirustamia sydämiä ja viivoituksia. Pidin hattivatteja paremmin päivän teemaan sopivina.

Koska Tove Jansson –symposiumia ei tarvitse tenttiä, en stressannut yksityiskohdilla, vaan kalastelin suurempia kuvioita. Janssonin tekstien monitasoisuus jaksaa hämmästyttää meitä kaikkia. Jokaiselle tuntuu löytävän jotain: lapsille, nuorille, aikuisille ja varsinkin hemulimaisille tutkijoille, jotka laputtavat ja analysoivat ja etsivät yhteyksiä. Hemuleita ei masenna edes se, että muumeja on vaikea lokeroida. Päinvastoin, työsarkaa riittää ja siksi ne ovat niin kiehtovia.

Päivän mielenkiintoisin väite oli Janssonin kuvakirjan Kuinkas sitten kävikään ja Henri Matissen värimaailman yhteneväisyydestä. Vilkaisen nopeasti kuvia Matissen kollaaseista ja kyllä, löydän heti ainakin tutun oranssin ja sinisen yhdistelmän.

Tavan muumifanien lisäksi kovilla penkeillä istui psykologeja ja luonnollisesti kirjallisuustieteilijöitä.Viehättävää, miten Suomen ulkopuolellakin ollaan näin innostuneita muumeista, eikä pelkästään tv-sarjana tai oheistuotteina, vaan yhä myös teksteinä. Luennoitsijoita oli Sveitsistä, Saksasta ja aina Ruotsista saakka. Mutta – missä lienevätkään olleet suomalaiset asiantuntijat?

En tiedä miten selittäisin sen, että tutkin ruokakaupan meikkivalikoimia. En ole ostamassa mitään, enkä ole koskaan tuntenut vetoa verenpunaiseen tai kimaltelevaan huulikiiltoon. Muita sävyjä ei hyllyssä ole. Teen kai jonkinlaista puolihuolimatonta inventaariota pahan päivän varalle. Mikä on tarjonta ja mikä voisi olla kysyntä.

Vieressä hengailee nuori mies, kuuntelee musiikkia trendikuulokkeista, päällä nahkarotsi. Mietin onko hän eksynyt vai olenko kohta ryöstön uhri. Muita ei hyllyjen välissä ole, vain me kaksi, vierivieressä. Mies tuoksuu hyvältä ja hymy on valkoinen, kun hän selvittää etsivänsä tyttöystävälle jotain. Mitä, se jää epäselväksi, sillä enempää en ranskasta ymmärrä. Yritän kysellä saksaksi, ei tulosta, sitten espanjaksi ja mietin auttaisiko joku italian sana, mutta mieleen tulee vain latte freddo, kylmä maito. Tyyppi jatkaa ranskalla, näyttää poskiaan ja silmiä, osoittelee meikkivoiteita; miten olisi? Torjun ehdottomasti anti-aging –tuotteen; tyttöystävä tuskin on vielä ryppyvaiheessa. Yritän näyttää eri sävyjä ja nuori mies on pihalla kuin papukaija. Puristan tuubista hänen kädelleen. -Ei mulle! hän säikähtää ja levitän voidetta hiukkasen. Ajatus menee kuitenkin perille, vertailemme seuraavaa. Käytän saksaa, vaikka suomikin kävisi, yhtä vähän tulen ymmärretyksi. Väliin pistän parinkymmenen ranskan sanan valikoimasta aina jotain. Olisiko värisävy lähinnä café olé vai kenties vaaleahko baguette tai ehkä sittenkin kalpea poulet? Ei tule selvyyttä. Jätän miehen pulaan ja poistun kassajonoon ostoskoreineni.