Kevyttä jodlausta

¨

Paradeplatzin joulukuusi Zürichin keskustassa ei tiennyt mikä ryöpytys sitä odotti tunnin sisällä. Talvimyrsky Joachim tuli ja ravisti puista oksat ja puhalsi kaiken irtoavan kauas pois. Joulutorin kioskit pistivät luukut kiinni. Sateenvarjo viikkautui ensin nurinpäin ja sitten vielä kerran laskoksille. Ja hopeisesta korvakorusta on enää muisto.

Joulukuinen aamu alkaa linnunlaululla. Terhakasti kaikenlaiset sirkut vaikuttavat olevan pesäntekopuuhissa. Kevättä on ilmassa ennenkuin talvi on edes alkanut. Valaistus on kummallinen, aurinko nousee jostain kaukaa, pilvipeite on lila, mutta Zürichin keskustan kohdalla on valoläikkä. Kaupungin uusin lasinen tornitalo kimmeltää vihreänä. Ja kun kävelen vähän pitemmälle, alkaa ruohokentän toisella puolen, Zürichbergin metsien yllä häämöttää sateenkaari. Valtaisa, leveämpi kuin koskaan olen nähnyt. Napsin kuvia ja huomaan ympärilleni kertyvän muitakin. Ohittamani sairaalan ikkunat avautuvat, sieltäkin otetaan kännyköillä kuvia. Sateenkaaren toinen pää on juuri kaupungin kotivuoren Üetlibergin päällä.

Zürichin yliopiston puurakenteisen auditorion penkit on rakennettu ilmeisesti nälkäkurkimaisia opiskelijoita ajatellen. Pöydän ja istuimen väliin mahtuu kapeahkolla ruumiinrakenteella juuri ja juuri. Ainut mahdollinen asento on polvet 90-asteen kulmassa ja selkä tikkasuorana. Täällä ei löhöillä.

Salissa oli lauantaina nelisenkymmentä muumilogia, jokaisella oma lähestymistapansa asiaan. Kirjallisuustieteen opinnot takataskussa ja muumikirjat hyllyssä ajattelin olevani kerrankin oikeassa paikassa. Silti ohjelman reunuksiin tuli piirrettyä aika monta hattivattia värisemään.

Kävin kuuntelemassa, josko joku sanoisi jotain uutta. En edes yritä väittää ymmärtäneeni kaikkea, sillä akateeminen jargoni muuttuu korvissa plääplääplääksi välittömästi, jos lauseissa ei ole jatkuvasti pieniä herättäviä ärsykkeitä. Hankala aksentti, nopea vauhti ja teoreettinen käsittely luo ihanteelliset olosuhteet hattivattien piirtelylle. Ikäänkuin akateeminen ukkonen. Kiinnostuneena tutkin hetken aikaa myös jonkun aiemman opiskelijan pöytään piirustamia sydämiä ja viivoituksia. Pidin hattivatteja paremmin päivän teemaan sopivina.

Koska Tove Jansson –symposiumia ei tarvitse tenttiä, en stressannut yksityiskohdilla, vaan kalastelin suurempia kuvioita. Janssonin tekstien monitasoisuus jaksaa hämmästyttää meitä kaikkia. Jokaiselle tuntuu löytävän jotain: lapsille, nuorille, aikuisille ja varsinkin hemulimaisille tutkijoille, jotka laputtavat ja analysoivat ja etsivät yhteyksiä. Hemuleita ei masenna edes se, että muumeja on vaikea lokeroida. Päinvastoin, työsarkaa riittää ja siksi ne ovat niin kiehtovia.

Päivän mielenkiintoisin väite oli Janssonin kuvakirjan Kuinkas sitten kävikään ja Henri Matissen värimaailman yhteneväisyydestä. Vilkaisen nopeasti kuvia Matissen kollaaseista ja kyllä, löydän heti ainakin tutun oranssin ja sinisen yhdistelmän.

Tavan muumifanien lisäksi kovilla penkeillä istui psykologeja ja luonnollisesti kirjallisuustieteilijöitä.Viehättävää, miten Suomen ulkopuolellakin ollaan näin innostuneita muumeista, eikä pelkästään tv-sarjana tai oheistuotteina, vaan yhä myös teksteinä. Luennoitsijoita oli Sveitsistä, Saksasta ja aina Ruotsista saakka. Mutta – missä lienevätkään olleet suomalaiset asiantuntijat?

En tiedä miten selittäisin sen, että tutkin ruokakaupan meikkivalikoimia. En ole ostamassa mitään, enkä ole koskaan tuntenut vetoa verenpunaiseen tai kimaltelevaan huulikiiltoon. Muita sävyjä ei hyllyssä ole. Teen kai jonkinlaista puolihuolimatonta inventaariota pahan päivän varalle. Mikä on tarjonta ja mikä voisi olla kysyntä.

Vieressä hengailee nuori mies, kuuntelee musiikkia trendikuulokkeista, päällä nahkarotsi. Mietin onko hän eksynyt vai olenko kohta ryöstön uhri. Muita ei hyllyjen välissä ole, vain me kaksi, vierivieressä. Mies tuoksuu hyvältä ja hymy on valkoinen, kun hän selvittää etsivänsä tyttöystävälle jotain. Mitä, se jää epäselväksi, sillä enempää en ranskasta ymmärrä. Yritän kysellä saksaksi, ei tulosta, sitten espanjaksi ja mietin auttaisiko joku italian sana, mutta mieleen tulee vain latte freddo, kylmä maito. Tyyppi jatkaa ranskalla, näyttää poskiaan ja silmiä, osoittelee meikkivoiteita; miten olisi? Torjun ehdottomasti anti-aging –tuotteen; tyttöystävä tuskin on vielä ryppyvaiheessa. Yritän näyttää eri sävyjä ja nuori mies on pihalla kuin papukaija. Puristan tuubista hänen kädelleen. -Ei mulle! hän säikähtää ja levitän voidetta hiukkasen. Ajatus menee kuitenkin perille, vertailemme seuraavaa. Käytän saksaa, vaikka suomikin kävisi, yhtä vähän tulen ymmärretyksi. Väliin pistän parinkymmenen ranskan sanan valikoimasta aina jotain. Olisiko värisävy lähinnä café olé vai kenties vaaleahko baguette tai ehkä sittenkin kalpea poulet? Ei tule selvyyttä. Jätän miehen pulaan ja poistun kassajonoon ostoskoreineni.

Lattialla pyörii pieni harmahtava pallero, ehkä kivi. Sormien välissä se on pehmeä, rusinamainen, sillä pallero antaa periksi, mutta on nahkea, eikä hajoa. Avaan ulko-oven heittääkseni sen ulos, kun kirkas auringonvalo paljastaa, että seittiseinämän sisällä on selvästikin hämähäkki.

Yleensä hämähäkit ovat pirteimmillään ja liikkuvimmillaan elo-syyskuussa. Tänä vuonna syksy laahustaa jäljessä ja hämähäkki-invaasiokin on vasta nyt päässyt vauhtiin. Lehdet alkavat kuitenkin pikkuhiljaa punertaa ja viikonloput ovat yhtä syysjuhlaa.

Zürichistä pohjoiseen, Weinländer Herbstfest vetää väkeä tuhansittain. Aurinko paistaa lähes pistävästi sumuisen aamun jälkeen, kun autoja alkaa kerääntyä pelloille väliaikaisille parkkipaikoille. Viininviljelysten kupeesta löytyy kylä, Unterstammheim, joka on koristautunut kukkasiin ja kuripitsoihin. Alueen viininviljelijöiden pystyttämissä kioskeissa tarjoillaan lähiviiniä ja palan painikkeeksi on valikoima vakioruokia sekä sesonkiherkkuja: Hörnli mit Gehaktem + Öpfelmus eli pastaa sveitsiläisittäin, makarooneja ja jauhelihaa parmesaanijuuston sekä omenasoseen kera, kurpitsakeittoa, Bölletünne eli sipulipiirakkaa, fonduetä, lihavartaita, syysleipää, aargaulaista porkkanakakkua ja päärynöillä täytettyä kääretorttua.

Unterstammheimin kylän raittia

Truttikerin viiniä

Terassikuppila ja kukitettu lähde

Omenoita omenassa

Niin sitä käy, kun luulee olevansa lomalla. Tulee tehtyä niitä samoja kuin kotona, ruokaa ja tiskejä, liikuntaa ja unta. Aivot turtuvat vähitellen, eivätkä kaipaa edes uutisia. Hyvin pystyy istumaan paikallaan mitään tekemättä, tuntikausia. Ja sitten yhtäkkiä, ilman varoitusta, edessä onkin virallinen tapahtuma. Audienssi presidentin luona.

Paniikinomaisesti kelaan mielessäni, mitä haluaisin kysyä Costa Rican ensimmäiseltä naispresidentiltä. Yritän muistaa lähiaikojen isoja teemoja, yhtään ei tule mieleen niin hyvin, että kykenisin muotoilemaan asiasta jotain järkevää. Äkäilen, eihän tässä olla ensi kertaa valtion päämiehen tai siis –naisen pakeilla. Tosin ensimmäistä kertaa ilman työroolia, ihan vain rouva presidentin kaverin puolisona. Siis turistina. Ja turistina olen huolestunut räjähdysmäisesti lisääntyneestä rikollisuudesta, väkivaltaisuudesta, päivittäisistä ryöstömurhista. Tulihan se sieltä.

Kymmenen minuutin pikavisiitti Laura Chinchillan toimistossa kulki protokollan mukaan, ensin poskisuudelmat, tytär ojentaa orkidean ja kameralle poseeraus. Ja sen jälkeen pääsimme istumaan presidentin sohvalle. Protokollassa pitäydyttiin tiukasti, sillä siitä vastaa äärimmäisen tarkka perfektionisti, puolison veli, joka seisoi muutaman metrin päässä luultavasti jännittäen. Lanko tietää, ettei meillä moisesta paljon piitata ja käytöstavoissakin on parantamisen varaa.

Presidentin puheille päädyttiin siksi, että Laura on sattumoisin puolison koulukaveri vuosien takaa. Lanko esitteli presidentin virkarakennusta, kurkistimme ruokailusaliin, hallituksen kokoushuoneeseen ja takana olevaan puutarhaan. Sen nurkasta löytyi tupakalta toinen saman luokan tyttöjä, lehdistövastaava. Tunnelmakin oli kuin koulun pihalta, sillä tupakointi on alueella kielletty. Puoliso meni ja kieli presidentille.

Kahdenvälisissä keskusteluissa kartoitettiin lähinnä nykyelämän pääpiirteitä. Siihen ei kolmannen viralliset kysymykset mahtuneet tai olisi edes istuneet. Joten vain nyökkäilin ja myöntelin. Puheeksi tuli, että tällä hetkellä perheemme kolmessa kotimaassa on naispresidentti. Niin Suomessa, Costa Ricassa kuin Sveitsissäkin. Tarja Halosta Chinchilla kehui merkittäväksi persoonaksi.

Neljännen läsnäolijan kysymys saatiin kuitenkin lähtiessä esitettyä: tytärtä kiinnosti, oliko Laura Chichilla jo pienestä tytöstä lähtien halunnut presidentiksi. Kuulemma ei. Uravaihtoehto tuli esille vasta kolmisen vuotta sitten.