Hamlet meissä

Kun näyttelijä Heidi Tapiosta tehdään Hamletia, asia ei ole aivan yksinkertainen. Heidi on lyhyempi kuin näyttelijät tässä ryhmässä keskimäärin. Se ei ole ongelma, koska naisten kengät antavat mahdollisuuden hilata nainen irti maasta.

Itse olen kenkäfriikki, ja vuosien varrelle olen ostanut vaimolleni upeita kenkiä. Sieltä löytyi oiva valokuvassa näkyvä kenkäpari. Ne antavat Heidille lisää pituutta kahdeksan senttiä. Se riittää.

Ei siinä kaikki. Heidi on hemaiseva, muodokas nainen. Mitä tehdä? Kysyin Heidiltä, voisiko hän heittää rintsikkansa hiiteen ja sitoa rintojensa ympärille  tiukan, litistavän siteen. Heidi pohti asiaa noin sekunnin verran ja virnisti: ”Joo, mikäpäs siinä! Kokeillaan!”

Tämän siteen vaikutus voi olla kahtalainen. Kun hänen ympärillään on tiukka vanne, se voi vaikuttaa, niin toivon, rauhoittavasti, jopa jonkinlaista melankoliaa luoden  hänen psyykeensä.  Tämä on mielestäni hyvin mielenkiintoista. Jos onnistumme luomaan Heidistä Hamletin, niin onnittelen koko ryhmäämme, projektia, itseäni ja kaikkein eniten tietysti itse Heidiä. Se olisi hänelle suuri henkilökohtainen saavutus.

Tapasin äskettäin kaupunginteatterista eläkkeellä olevan näyttelijän. Juttelin hänen kanssaan siitä, miten näyttelijä voi onnistua tekemään roolin, joka itse asiassa ei ole paras mahdollinen hänen olemukselleen. Juttelukumppanini sanoi, että tilanne on vähintään haastava, mutta ei mahdoton.

Näyttelijän tulee roolihahmonsa löytääkseen löytää itsestään joku sellainen nurkka, jonka ympärille hahmoa ruvetaan rakentamaan.  Seniorinäyttelijä sanoi, että meissä jokaisessa on dualismia; sielussamme on sekä piru että enkeli. Ne painottuvat eri tavoin eri ihmisissä.

Kun olen jutellut Heidin kanssa, olen hämmästyksekseni havainnut, että me molemmat ihailemme Marilyn Monroeta.  Me molemmat tiedämme, että Marilyn oli huikea näyttelijä ja älykäs ihminen. Tosin pohjimmiltaan hyvinkin surumielinen.  Julkisuus loi hänestä seksipommin, bimbon blondin.  Sillä ei ollut tekemistä todellisuuden kanssa.

Olen sanonut Heidille, että näyttele niin kuin Marilyn ”Sopeutumattomissa”, jossa Marilyn teki apean, tuskaisen naisroolin

Näyttelijä Heidi Tapio muuttuu mietteliääksi, melankoliseksi Tanskan prinssiksi.

Näytelmää on nyt harjoiteltu viime vuoden marraskuusta asti ja ensi-iltaan on aikaa kuukausi. Ja mitä tapahtuu? Anne Haimi, pääosan esittäjä, joutuu jäämään pois  sairastumisen takia. Hän olisi tehnyt komean Hamletin.

Show must go on. Näytelmään oli hankittu kaksi Gertrudia myös sairastamisen takia. Heidi Tapio ja Signe Nenonen.  Tämä pelastaa projektin. Signe, tuo komea kuningatarmainen hahmo jatkaa Gertrudina. Heidi, tuo Peppi Pitkätossu,  hyppää Hamletin housuihin.  Miten Heidi muuttuu Hamletiksi?

Kun tosiasiat olivat tiedossa ja päätökset tehty, ostin mustaa hiusväriä ja marssin Heidin luo. Gertrudin punaiset hiukset muuttuivat yön mustiksi. Ajattelin kysyä, voisiko Heidi leikata tukkansa lyhyeksi. Jätin kuitenkin kysymättä, kun tiesin Heidin kasvattaneen hiuksiaan vuosikaudet.  Väripurkki saa riittää ja hiusten letittäminen pitkäksi ja paksuksi kiinalaistyyppiseksi letiksi niskaan.

Heidillä on hyvä muisti ja luotan siihen, että hän oppii vuorosanat kuukaudessa, mukaan lukien pitkät monologit. Se ei olekaan mahdollinen ongelma, vaan ehkäpä se, miten tuollainen supervirkeä, eloisa kolmevitonen muuttuu pohdiskelevaksi, melankoliseksi, synkeän vimmaiseksikin Tanskan prinssiksi.

Tässä pelastajaksi nousee Heidin pitkä kokemus näyttelijänä.  Heidi on tunnettu harrastajateatteripiireissä taitavana ja luotettavana näyttelijänä.  On sitten ohjaajan asia tietysti yhdessä näyttelijän kanssa saada aikaiseksi haluttu lopputulos.

Uskon siihen, että ensi-illassa lauantaina 9.10 kello 1800 Kotkan valokuvakeskuksessa  esiin astuu mielenkiintoinen, uskottava Tanskan prinssi koko muun Helsingörin linnan hoviväen kanssa.

Vasemmalta ylhäältä Hamlet. Hamletin naamio kullataan. Hänen vierssään toinen Gertrudeista. Vasemmalta alarivissä   sisänäytelmän murhaaja,  Gertrud, Rosencrantz ja Polonius. Kuvasta puuttuu kaksi naamiohahmoa: Claudius ja Guildenstern.

Näytelmästä on kovaa vauhtia kehittymässä naamionäytelmä. Suurin syy tähän on esitystila, joka aiheuttaa sen, että kaikki näyttelijät ovat jatkuvasti läsnä; joka aiheuttaa sen, että esitys joudutaan tekemään mustana teatterina;  joka aiheuttaa sen, että näyttelijät ovat puettuina mustiin pukuihin; joka aiheuttaa sen, että dramaattisen kontrastin takia puolella näyttelijöistä on valkoiset puolinaamiot. Hamletilla kylläkin kullattu.  Kultauksen valmistaa Reijo Paukku, eli tuttavallisemmin Rolle.

Toinen  syy naamioihin on se, että henkilöt jakaantuvat tässä ohjauksessa kahteen kastiin: vilpillisiin ja vilpittömiin. Vilpillisiä ovat Claudius, Gertrud, Polonius, Rosencrantz ja Guildenstern. He käyttävät naamiota. Muut ovat jotakuinkin vilpittömiä ja ilman naamiota.

Kolmas syy on se, että sama näyttelijä (Kati Kervinen) esittää sekä Horatiota ja Rosencrantzia. Hanna-Kaisa Larvi puolestaan on sekä Laertes ja Guildenstern. Naamio ja toki näytteleminen kokonaisuudessaan tekee eron selväksi.

Neljäs syy on Hamletin osalta, että hän vetää rooliaan kahdella ei tavalla: vilpittömästi ja ”vilpillisesti”. Kaikki Hamletin monologit esim. ovat vilpittömiä, suoraan sydämestä tulevia. Myös muutamat muut kohdat. Ne Anne Haimi näyttelee ilman naamiota. Muuten Hamlet on kultaisen naamionsa takana, latelee yhtä ja toista selvittäessään isänsä murhaa ja kulkiessaan kohti kohtalonsa täyttymistä.

Ninni Suntio käväisi opettamassa ryhmällemme naamioiden käyttöön liittyvää tekniikkaa.

Pyysin näyttelijöitä vähän irvailemaan ja irrottelemaan näytelmän hirsipuuhuumorin kunniaksi. Shakespeare on tapansa mukaan kirjoittanut näytelmän siten, että siinä on kaiken mahdollisen ylevyyden ja jalouden, jopa mahdollisen pyhyydenkin lisäksi runsaasti raadollisuutta, irvailua ja mustaa komiikkaa. Iso William onkin tunnettu siitä, miten hän sekoittaa ylhäisen ja alhaisen näytelmissään. Ehkä se on eräs tekijä tekstien kestävyydessä.

Mustaa huumoria on monissa kohdin, esimerkiksi tässä:

Claudius: ”No,Hamlet, missä on Polonius?”

Hamlet: ”Illallisella.”

Claudius: ”Illallisella?”

Hamlet: ”Ei syömässä vaan syötävänä. Viisaiden matojen konferenssi on hänen kimpussaan. Matohan on ainoa keisari, mitä ruokaan tulee. Kaikkia muita elukoita me lihotamme itseämme varten, mutta itseämme me lihotamme matoja varten. Lihava kuningas ja laiha kerjäläinen ovat vain saman aterian kaksi ruokalajia! Siinä on loppu.”

Tai vaikkapa tässä:

Haudankaivaja: ”Mikä se on, joka rakentaa lujemmin kuin muurari, laivanveistäjä tai kirvesmies?”

Toinen haudankaivaja: ”Hirsipuuntekijä. Hänen rakennuksensa kestää tuhat vuokralaista.”

Ja Olavi Virta tuijottaa tyynen rauhallisena Kotkan valokuvakeskuksen seinällä hienon autonsa ikkunasta  hieman ennen loppuromahdustaan.

Kotkan valokuvakeskuksen rapuilla ylärivissä  näyttelijät vasemmalta lukien Liisä Mäkelä, ”Pike” Inberg, Signe Nenonen; alarivissä Kati Kervinen, Katja Räsanen ja Heidi Tapio.  Kuvasta puuttuvat näyttelijät Anne Haimi, Anne Ahtiainen ja Miia Ruuth sekä viulisti Sirkku Mantere ja kuiskaaja Marjut Koivistoinen.

Viime sunnuntaina 15.8 aloimme taas paahtaa sanoja, lauseita, asemia, liikehdintää, mielen- ja tunnetiloja, ilmeitä, tempoja, tempon muutoksia; kaikkea sitä, mistä teatteri muodostuu.

Jotkut osaavat vuorosanansa jo hyvin, jotkut eivät. Toisten muisti toimii hyvin jo plarista lukemalla, toisten taas vaatii mieluummin liikkeeseen ja näyttelemiseen yhdistymistä. Mutta muistin tavasta toimia riippumatta ovat lauseet päässä viimeistään  kohtuullisen hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa.

Mitkä ovat minun fiilinkini ohjaajana nyt, seitsemän viikkoa ennen H-hetkeä? Luulen, että viikko viikolta, päivä päivältä lähestyvä ensi-ilta lyö leimansa tästä eteenpäin kaikkeen siihen mitä teemme.

Takana on koko viime talven harjoitukset. Niistä tulee kaiken järjen mukaan hyvä peruspanostus; tiedämme mitä olemme tekemässä. Tästä eteenpäin höyläämme ja viilaamme näytelmää niin, että se kulkee määrätietoisesti kohti päämääräänsä: sopivasti lyhennettyä, mielenkiintoisesti sovitettua ja suunniteltua, hyvin  esitettyä loistavaa klassikkonäytelmää.

Viulisti Sirkku Mantereen  uusi alttoviulu antaa oman väkevän panoksensa tähän kaikkeen.

Vasemmalla Kati Kervinen, Horatio. Oikealla Anne Haimi, Hamlet.

Annella on jo päättyneestä suhteesta neljä lasta ja kolme lastenlasta. Hän tuli työelämään aikanaan anestesiologiaan koulutettuna sairaanhoitajana. Se työ muuttui kymmenen vuotta sitten Kotkan kaupungin nuoriso-ohjaajaksi. Tähän työhön kuuluu mm. draamakerhojen vetäminen, ja yleensä ottaen hyvät mahdollisuudet osallistua harrastajateatteritoiminnan ”ihanaan” maailmaan, kuten Anne sanoo.

Anne: ”Minkälaisen Hamletin haluan tehdä? Mielestäni Hamletissa sykkii ehdoton halu oikeudenmukaisuuteen, ja vastaavasti inho kaksinaamaisuutta ja kieroilua kohtaan. Hän on rehellinen ja älykäs henkilö, joka ajautuu kurjan kohtalon heittopussiksi. Voisi sanoa niinkin, että Hamlet on hyvä ihminen, joka joutuu elämään pahassa maailmassa.

Tämä työ on haastavaa, koska Hamletin roolissa joutuu repimään itsestään irti, vai olisiko parempi sanoa, että joutuu kasvattamaan itsessäänkin olevista iduista paljon erilaisia, voimakkaitakin tunnemaailmoja. Toivon riittäväni siihen.

Rakkain ihminen roolihahmolleni tässä julmassa näytelmässä on kaunis, herkkä Ofelia, ja luotetuista luotetuin ystäväni Horatio.

Kati Kervinen valmistui tekstiiliartesaaniksi Haminassa 1999. Hänellä on ”Huldan huvila” niminen myymälä Korkeakoskella.  Kati on aviossa ja kolme, yhdeksän ja kymmenvuotiaiden lasten äiti.  Kati on aktiivinen harrastajateatteritoiminnassa. Hän ohjaa nuoria Kotkan opistolla, on ollut teatterityöpajalla ja osallistunut useisiin eri taetteriproduktioihin.

Katin tehtävänä tässä produktiossa on esittää Horation lisäksi Rosencrantzia, Hamletin vanhaa opiskelijatuttua. Rosencrantzilla on jatkuvasti naamio kasvoillaan.

Kati: ”Horation osa on oikeastaan surullinen – samoin kuin Hamletinkin – kun hän joutuu seuraamaan sivusta ystävänsä kohtalon täyttymistä.  Horation suhde Hamletiin on hyvin lämmin, hän voisi olla valmis jopa uhrautumaan, antamaan henkensä Hamletin puolesta.

Rosencrantz on täysin toista maata. Hän on kelmi, velmu. Kunniaa saadakseen Rosencrantz on valmis mihin tahansa.

Tämä produktio on rankka fyysisestikin. Kun joutuu seisomaan etupäässä paikoillaan koko näytelmän ajan, niin tulee mieleen, että kyllä tämä työstä käy!”

Anne Ahtiainen, Claudius, ja Katja Räsänen, Ofelia. Molemmat mainiosti rooleihinsa sopivia näyttelijöitä.

Anne Ahtiainen on kahden tyttären äiti, 10 ja 13 v.  Ensimmäisen lapsensa Anne sai 17 vuotiaana, jolloin koulut jäivät kesken, mutta mieli paloi teatterin pariin. Kun lapset saatiin päiväkotiin, oli mahdollisuus mielihalun täyttämiseen.  Anne meni Kotkan taetteripajaan liki vuodeksi ja oppi siellä monenlaista teatteriin liittyvää. Sen jälkeen hän on esiintynyt lukuisissa paikkakunnan teatteriproduktioissa.

Harrastajateatterilla ei kuitenkaan elä. Niinpä Anne on ollut jo 8 vuotta postin yöpalvelussa. Se sopii Annelle hyvin: aamuyöt leipätöissä, sitten unet päälle, ja iltaisin voikin osallistua teatterin tekemiseen.

Annen fyysinen olemus sopii hyvin Claudiuksen tekemiseen, ja Anne saa äänensä lähes bassoksi, joka istuu hyvin haamun suuhun.

Anne: ”Olen siitä erittäin tyytyväinen, että ryhmässämme on mainio yhteishenki. Ei mitään kitkeryyttä selkään puukottamisesta puhumattakaan, johon olen törmännyt joskus. Tässä proggiksessa on paljon uutta ja on joutunut kaivamaan uutta puolta myös itsestään, että saa esille roolin vaatiman kuninkaallisuuden ja määrätietoisuuden.”

oooOOOooo

Katja on kirjanpitäjä ammatiltaan.Hän asuu miehensä kanssa Haminassa. Lapset ovat yksi ja kolme vuotiaita.  Katjan harrastukset  ovat laulu, partiotoiminta. ilmapistooli ja luonto.  Hän on jonkun verran ollut mukana teatterissakin, mutta tämä Ofelian rooli Hamletissa on ensimmäinen todella vaativa tehtävä.

Katja: ”Tuntuu aina mukavalta lähteä harjoituksiin. Uudet tuttavat kivasta ryhmästä ovat myös bonus.

En tiennyt Hamletista oikeastaan mitään ennen tätä.  Luulin että se on joku kuivakka ja pölyinen klassikkonäytelmä. Tietysti se on klassikko, mutta vuorosanat ja kohtaukset ovat nasevia, välillä jopa hauskojakin. Itse asiassa olen yllättynyt, miten elävä näytelmä se on. Se on avautunut nyt ihan eri lailla.

Ofelian rooli sopii mulle hyvin. Se tuntuu jotenkin omalle. Ja on mielenkiintoista tehdä tätä tänne Valokuvakeskukseen, kun kaikki näyttelijät joutuvat olemaan läsnä jatkuvasti.”

Sirkku Mantere soittaa Kymi Sinfoniettassa kakkosviulua. Hän on kuusivuotiaiden kaksostyttöjen äiti ja  naimisissa kuvanveistäjä  Olli Mantereen kanssa. He asuvat Kotkan Mussalossa korkean kallion päälle rakennetussa  mielenkiintoisessa talossa.

Sirkku aloitti viulunsoiton   6 vuotiaana, ja se  jatkui mm. Tampereen konservatorion kautta. Perhe asui neljä vuotta Italian Carrarassa, jossa Sirkku hioi taitojaan viulun kimpussa ja mies veisti  marmoria.

Sirkku: ”Kun Jokke kysyi, kiinnostaisiko minua tulla suunnittelemaan ja tekemään musiikki Hamlet-hankkeeseen, kiinnostuin heti. Aluksi ajattelin, että musiikki voisi olla improvisointia puhtaalta fiilis-pohjalta. Se ajatus muuttui kuitenkin, kun näin miten rakenteellinen proggiksesta tulee. Niinpä olen säveltänyt joitakin teemoja, jotka toistuvat aika-ajoin ja ehkäpä muuntelevat muotoaan. Siinä on yllin kyllin tilaa myös improvisaatiolle.

Yritän tehdä musiikin niin mielenkiintoiseksi kuin mahdollista ja toivon, että siitä tulee oleellinen, syvyyttä antava osa koko näytelmää.  Pyrin siihen, että musiikki ei tuo mieleen liian klassista sävyä vaan pikemminkin jotain kansanmusiikkiin liittyvää. Toisaalta, onhan tämä rankka klassikkonäytelmä, joten joudun tasapainoilemaan musiikin kanssa.

Huomaan, että  minussa herää pelimanni tämän jutun yhteydessä.  Teemoja, rakenteellisuutta, melodisuutta, tunnetta,  eloisuutta, huumoriakin ja improvisointia. Olen hyvilläni, että olen mukana tässä ryhmässä.”

Olin parisen viikkoa veneilemässä  vaimoni kanssa Kotkasta etelään ja itään olevassa saaristossa. Aika sattui hellekauteen ja nahka siinä kärähti.

Haapasaari, Ulko-Tammio, Klamila ( siis mantereelle välillä ) ja Kuorsalo.

Ylempi kuva on Ulko-Tammion länsisataman läheisyydessä olevasta tunnelin suuaukosta.

Tunneli on muutaman kymmenen metrin mittainen. Aukossa oleva kyltti kertoo, että kulku on omalla vastuulla ja että katosta voi pudota kiviä. Ei siis kovin houkuttelevaa.

Ajattelin, että tunnelin mustuus on kuin Hamletin mieli hänen kuullessaan isänsä murhasta ja alkaessaan ottaa selvää murhaajasta.

Alempi kuva on Kuorsalon hautuumaalta. (Siis kuorsalolaisittain; ei hautausmaalta.) Paikka on mielestäni oudon viehättävä. Se on keskellä metsää, neliömäinen, kivillä rajattu, ehkä alle sata metriä sivu.  Portin jälkeen on uusiakin hautoja, mutta kauimpana haudat ovat maatuneet, muuttuneet osaksi metsää, luontoa, hautamerkit luhistuneet.

Hamlet on kirjoitettu yli neljä sataa vuotta sitten. Mitä meistä jää jäljelle irrottuamme ajasta?  Parhaimmillaan joidenkin poikkeusyksilöiden hengen palosta jotakin, ehkä paljonkin. Suurimman osan muisto maatuu  ja häviää kuin puuristit tällä Kuorsalon kauniilla kalmistolla.

Ehkä jotkut ovat uskaltaneet katsoa syvemmälle ihmisen mieleen, kuin tunnelin suuaukkoon. Shakespeare uskalsi.

Ylemmässä kuvassa on William Shakespearen synnyinkoti. Siellä olen kierrellyt 16 vuotta sitten ja ihmetellyt hyvin säilynyttä rakennusta ja piirrosjälkiä seinissä. Alemmassa kuvassa W.S. lepää haudattuna Holy Trinity kirkkoon vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Kuvat on otettu Stratford-upon-Avonin turistisivulta netistä. Olen värjännyt kuvissa näkyvän taivaan punaiseksi. Miksi? Vaikkapa sen kunniaksi, että minulla oli muistaakseni jotenkin omituinen olo tuossa Shakespearen kaupungissa.

Kuusitoista vuotta sitten olin silloisen vaimoni kanssa kiertelemässä Eurooppaa rättisitikallamme. Paluumatkalla Välimeren rannalta löysimme itsemme  Englannista Stratford-upon-Avonin kaupungista. Kaupunki on piskuinen yli 20000 asukkaan maaseutupaikka. Merkittäväksi sen tekee se, että William Shakespeare on syntynyt siellä ja haudattu sinne.

Tässä yhteydessä ei kannata puuttua niihin spekulaatioihin, joiden mukaan Shakespearen lopullinen henkilöllisyys saattaa olla vielä lopullisesti selvittämättä. Mutta spekulaatiot spekulaatioina. Kaupunkilaiset juhlivat Suurta Poikaansa, erästä maailman näytelmäkirjallisuuden  suurimmista neroista.

Muistan hämärästi, miten yövyimme vanhan herttaisen rouvan pitämässä Bed & Breakfast paikassa. Huone oli sirosti koristeltu pitseilla ikkunaverhoissa ja sängyn päällä. Seinällä ei ollut  To be or not to be vaan joku Raamatun lause. Mutta olo oli enemmän Shakespeareen kuin Raamattuun kallistuva.